JUSTIINA: No, kiitos, kiitos siitä, kultaseni! Ja nyt minä otan sitten sen äskeisen asian puheeksi Jannenkin kanssa. Hänen pitää saada kuulla, että tahdon toivoni täytetyksi turhia viivyttelemättä. (Nousee istualtaan.) Kas, tuollapa hän näkyy tulevankin.
MIILI: Ei… elkää nyt! Antaa hänen itsensä… Näyttää kuin tahallaan tuppautuisi… Ei nyt…
JUSTIINA: No, kah! Kun ei, niin ei. Olkoon nyt sitte sinun kuullen.
Eihän sinun nyt noin tarvitse hätääntyä.
MIILI: Minä tästä muuten jo lähdenkin niemelle. (Aikoo mennä perälle.)
JANNE (Tulee samalla häntä vastaan, päitset kädessä, jotka ripustaa tuvan nurkkahirteen): Täällähän sinä, Miili, vielä, näen mä, äidille veisaat. Kai jo ääntäsi tuolla koivikossakin kaivataan.
MIILI: Eiköpähän sinunkin. Lähde mukaan!
JUSTIINA: Niin. Menkää yhdessä! Mene nyt Miilin kanssa, Janne!
JANNE: En minä sinne viitsi. Mitä minä siellä teen?
JUSTIINA: Mitäkö teet?! Sitä mitä muutkin nuoret. Vai "Vihurilleko" sinä ikäsi jo aiotkin veisata, sinä? Ihan taidat olla hullaantunut siihen.
JANNE: On se vähän niinkuin totta sekin. — Rakkaus ei ole mikään potaatti.