Karin Maria katseli häntä — vanhaa huonetta, jossa hän tunsi jokaisen huonekalun, jotka olivat nyt koin syömiä, resuisia ja kuluneita — näköalaa akkunasta — vieraita peltoja, jotka nyt ulottuivat puutarhan aitaan… Mutta pöydällä oli vielä kirkkaaksi kiilloitettu Skyttejen vanha, hienosta hopeasta valettu hopeakannu, jonka kantta kaunisti Kaarlo XII rintakuva. Karin Marian silmät kääntyivät kannuun — hänen ajatuksensa olivat niin ihmeellisiä, niin katkonaisia: tuntui ikäänkuin jokaisesta esineestä huoneessa tunkisi uusia ajatuksia ja vanhoja muistoja hänen mieleensä — lopuksi näki hän vain tuon suuren kiiltävän kannen, johon syysaurinko kirkkaasti kuvasteli. Ja hän ajatteli jotain tämän tapaista kuin: kunhan vain säilyttää kilpensä puhtaana, niin…
Hän ei sanonut mitään — olihan kaikki niin sekavaa. Mutta pöydän yli tarttui hän langon käteen samalla luoden häneen katseen — neljäkymmentä vuotta nuoremman — ja hän mutisi hiljaa:
"Herra Jumala, Joachim, silloin…"