Vieras astui saliin ja taloudenhoitajatar toi niiaten kahvia. Vanha hopeakannu otettiin esille kaapista — syysaurinko paistaa hellitteli niin kirkkaasti valkoiselle "servietille", jonka Brita mamseli levitti kahvipöydälle sohvan eteen. Karin Maria istui seuraten häntä terävillä silmillään.
He olivat puhelleet kuumuudesta ja sadosta, miten mainiosti Marieholmassa oli saatu kaurat korjuuseen, juuri ennen suurta ukkossadetta, vapaaherrattaren luuvalosta ja oliko Joachim saanut nykyään kirjeitä Kaarlo Niilolta ja pikku Agnetalta. Ja sitte vihdoinkin oli Karin Maria sanonut — aivan tyynesti, ikäänkuin sivumennen, ottaessaan sähkösanoman taskustaan:
"Ajatteles, Olavi poikani sähköttää minulle Rouenista, että tasavalta on siellä julistettu".
Vanha Skytte istui hiljaa — rommipullon, jota hän piti kädessään kaataakseen kahviinsa, pani hän yhtäkkiä koskematta paikalleen.
"Tasavallan", sanoi hän hitaammin ja hänen äänensä kuului kirkkaammalle kuin muulloin hänen uudistaessaan tämän sanan, josta hän kerran oli unelmoinut niin paljon: "Tasavallan…"
"Niin", sanoi Karin Maria. "Ihmiset eivät näy viisastuvan sen siitään". Ja jatkoi vähän ajan perästä: "Muistatko neljäkymmentä vuotta sitte, serkku Joachim? …"
Niin, hän muisti — hän muisti heidät kaikki: vanhan Niilo Skytten, joka ei koskaan ollut voinut luopua nuoruutensa myötätuntoisuudesta suurta vallankumousta ja suurta keisarikuntaa kohtaan, nyt surumielisesti epäilevänä Lotti tädin terävien silmien vartioimana — älykkään Lotti tädin, joka huolimatta kaikesta viisaudestaan riippumattoman sydämensä syvyydessä kumminkin oli niiden puolella, jotka ymmärsivät nostaa kapinaa. Ja Karin Marian, nuoren, innokkaan, mutta ymmärtäväisen — ja Beatan, joka itki "pienen Bordeaux'n herttuan" ja "vanhan kuningas raukan surkeutta…" Ja itsensä — Joachim Skytten — käsi Agnetan vyötärölle kiedottuna lehmushuoneessa, riemusta säteilevänä, kuin olisi hän voittanut elämän suuren voiton — jonka hän oikeastaan olikin voittanut, kun hän oli voittanut Agnetan… Nuori Joachim Skytte…
Ja yht'äkkiään tunsi hän että hän oikeastaan kautta koko elämänsä aina oli ollut sama "nuori Skytte" — uskollinen itsellensä ja nuoruudelleen. Hän tunsi että häntä nyt harmenneena, yksinäisenä ja köyhtyneenä useimmat pitivät menneenä miehenä — mutta ei koskaan, ei edes silloinkaan kun hän muistossansa uudisti tuon päivän, jolloin hän niin suuresti tulevaisuuteen ja onneen luottaen oli ottanut vastaan Agnetan lupauksen ja viittonut ensimäisen, selvän, elämän suunnitelmansa — ollut hänen koskaan tarvis hävetä itseään ja työtään.
Hän nousi — käly huomasi yhtäkkiä ihmeekseen, miten suora hän vielä oli, miten vähän monet raskaat vuodet olivat häntä taivuttaneet. Hän katsoi häntä ja hetkisen välkähti levoton loiste vanhuksen muutoin niin väsyneissä, tyynissä silmissä — käsi pöydällä vapisi.
"Karin Maria", sanoi hän ja katsoi vakavasti häneen pöydän yli, Karin Maria oli myöskin noussut — puoleksi pelästyneenä. "Karin Maria — kun sinä… kun sinä…" hänen oli vaikea saada sanotuksi, "kun sinä kerrot minulle tämän, niin huomaan että minä — uskon vieläkin".