"Olen rakastava sinua", vastasi Agneta lyhyesti, "paljon. Alanpa uskoa että se onkin ainoa, mitä minä oikeastaan osaan", lisäsi hän keveämmällä äänellä, eikä niin kiihkoisasti.
Vanha Niilo Skytte rykäsi tarkoittavasti sanomalehden takaa — he eivät kuulleet häntä ensinkään. Joachim loitonsi hymyillen Agnetan luotaan molemmin käsin ja katsoi häneen — puolipäivän aurinko, joka pujotteli lehmushuoneesen suurten lehtien lomitse, leikehti kultapilkkuina hänen hopeanvaaleilla hiuksillaan, hänen kasvoillaan ja paljailla, pehmeillä harteillaan, joilta pitsiliina oli solunut pois. Ja kaikki ihanteelliset tulevaisuustuumat, kaikki haaveellisen rohkeat tuulentuvat vaalenivat tuokiossa hänen lämpöisen, nuoren kauneutensa rinnalla, joka oli elävä nykyhetki.
"Ja minä lupaan sinulle olla onnellinen… Alan luulla että sitä juuri minä osaan…"
LOPPUKATSAUS.
Munkebodassa, joka nyt on rappeutunut ja toisten talojen varjossa — eikä enää niin yksinäisenä sitte kun maa oli tullut jaetuksi ja myydyksi — istui vielä muutamia vuosia sitte vanha Joachim Skytte kuluneessa nojatuolissaan salin keskimäisen akkunan ääressä, missä hänen anoppinsa oli istunut tuona kevätpäivänä vuonna 1830 kun hän tuli Göingen kihlakuntaan pysähtyäksensä tänne koko elämänsä ajaksi. Siinä hän istui "Iltalehti"' eteensä levitettynä ja joku noista vanhoista hänen nuoruutensa aikuisista romantiikan punaisimpien ja sen taivaansinisimpien runoilijoiden kirjoja vierellään, melkeinpä aina joku Viktor Hugon runokokoelma eli joku osa Geijerin historiaa — noita kirjoja, joita hän oli suosinut koko elämänsä ajan, ja jotka olivat osaksi kasvattaneet hänet siksi mieheksi mikä hän oli. Hän luki paljon, mutta tuon tuostakin taivuttausi hän eteenpäin ja hänen himmeät silmänsä — nyt niin tyynet suurten kulmakarvain alla — katselivat ylimaiden, mitkä hän oli perinyt, viljellyt, kylvänyt, ojittanut ja kiivennyt, kunnes hänen taloansa ympäröivät pellot olivat silinneet, ja tasoittuneet ja kantoivat runsaan sadon — muille. Sillä Munkeboda, joka oli kestänyt 1600 vuosiluvun sodat ja melskeet, reduktioonit ja majoitukset, joka Stenbockin sotaretken jälkeen tuskin oli omistanut ainoatakaan hopeapikaria eli täysiarvoista taalaria muuriensa sisällä, joka jälleen Myssyjen aikana oli saanut kalkkia seinilleen, auroja vajaansa, lehmiä kytkyiinsä — ja vieläpä pöydällensä hopeakaluja — ja sitte taas 1700 vuosiluvun loppupuolella kantanut Kustaa III:n raskasta verokuormaa, kestänyt herrojensa poissaolon sodissa ja taisteluissa, ja tilan parhaan nuorison sotapalvelukseen oton sekä maksanut rehellisesti "veriveronsa" vuonna 1809 — sama Munkeboda, ei ollut voinut kestää nuoren Joachim Skytten romantillista "vapauden" ihailua ja hänen uskaliaiden, veressä perityiden, vähä kerrassaan juurtuneiden kansanvaltaisten aatteittensa toteuttamista. Oli aikoja muinoin, jolloin maat olivat metsittyneet ja metsät säälittä kaadettiin; mutta tammi ja kuusi korkeni taas, ja kun paremmat päivät koittivat perkattiin kanervikko ja rikkaruohokko poltettiin uudelleen kaskeksi ja pellot kasvoivat jälleen ruista ja kauraa — alueet eivät pienenneet koskaan. Mutta viimeinen Munkebodan haltia oli vapauttanut ja jakanut "sidotun" maansa ja antanut talonpoikien ja torpparien ostaa maapalstareita helpolla hinnalla. Hän oli antanut rankaisematta heidän — sillä "kukaan Skytte ei koskaan tehnyt tikusta asiaa!" — antanut heidän ampua metsiensä otuksia ja viedä kotiinsa kuormittain halkoja ja havuja sekä oli tyynesti hymyillen katsellut, miten heidän karjansa kutsumattomana vieraana säännöllisesti kävivät laitumella hänen tiluksillaan. Hän oli rakentanut kouluja alustalaisilleen — taannut talonpojille lainoja uusista säästöpankeista, joiden perustamisessa hän oli ollut avullinen; yksin, omilla varoillaan oli hän ojittanut maan ja kuivannut suot voittaaksensa yhteisen vihollisen, ilta-usvat ja yökylmät. Ja kaikkina näinä vuosina oli hän tietysti — vanhojen perityiden käsitteiden mukaan vanhasta ruotsalaisesta vierasvaraisuudesta — auliisti avannut talonsa Munkebodassa kaikille jotka vain halusivat vierailla hänen luonaan. Väkevä mallasolut kävi panimohuoneessa ja paloviinaa, kahvia ja punssia tarjottiin jokaiselle, jolla oli asiaa taloon. Mutta filistealaiset kokoontuivat Simsonin huoneesen ja ijäisesti nuoren Delilan avulla, — tuon lumoavan, lupaavan jumalattaren, frygiläinen hattu päässä, joka oli ollut hänen nuoruus rakkautensa, jonka palvelemisen hän oli tehnyt elämänsä ja kunnianhimonsa päämaaliksi — leikkasivat, ryöstivät ja sitoivat jaloista ja käsistä tuon uljaan, herkkäuskoisen haaveilijan.
Ja kävi niin, että Skytten suku menetti Munkebodan ja että vanha Joachim Skytte, miehuusajan tulisena ylpeytenä, ja myöskin turhamaisuutena oli ollut, olla eurooppalaisen sivistyksen raivaajana täällä Länsi-Göingen kihlakunnan karuilla sydänmailla ja jolle hän oli uhrannut iloisen voimansa istui nyt vanhaksi tultuaan tyhjät kädet ajattelevaisesti ristiin painettuna Viktor Hugon kirjojen ja Hiertan Iltalehden päällä, kuroittaen nyt harmenneen päänsä ruutua kohti ja tuijottaen tyynillä sinisilmillään vainioille, jotka eivät enää olleet hänen ja joiden halki nyt uusi rautatie huhkasi. Hän ajatteli silloin niin paljon — eli uudelleen muistoissaan koko elämänsä. Hän ajatteli ensi lapsuuttansa, jolleka suuren keisarin kanuunien kaiku Austerlitzista aina oli niin lupaavana ja ennustavasti paukkunut, aina siksi kunnes hän kymmenvuotisena itkien ymmärsi että Waterloon tappelun jälkeen ei sotilaasta tullut marsalkkaa eikä kuningasta. Hän ajatteli kouluaikaansa, kovia kadettina-olo vuosiaan, lyhyttä hupaista upseeriaikaansa, pelineen, juominkeineen ja kuumine rakkausseikkailuineen. Ja sitte — kun hän oli kaksikymmentäviisi vuotias — tuloansa vanhalle Skyttejen perintötilalle, rakkauttaan Agnetaan, josta versoi rakkaus kotiseutuunkin, perintötaloon omiinsa ja hänen hallittaviin: tähän kiivaaseen, uhkarohkeaan, sitkeään rajalaiskansaan, johon hän aina koko sielustaan ja mielestään tunsi kuuluvansa. Ja tuo isoisältä peritty, epäselvä, mutta haaveellisen ihanteellinen vapauden ihailu voitti yhä täydellisemmin pintapuolisen sotilaskurin ja yhtyi niinikään perittyyn sukutilan rakkauteen, kunnes se vihdoin kuumana kesäkuun päivänä 1830, kun koko Euroopan nuoriso itsetietoisena ja voiton hurmauksissaan puhkesi riemuitsemaan uudesta vallankumous sanomasta Pariisista, leimahti hänessä liekiksi niin kirkkaaksi ja voimakkaaksi, että sillä olisi voima valaista koko hänen elämänsä. Hän ajatteli kaikkea tätä jälleen, tuossa nyt istuessaan vanhana ja seutulaistensa unhottamana — tuo "vanha hupsu Joachim Skytte", joka oli istuttanut metsää, kuivannut soita, kiivennyt maita, kaskennut kanervikot siksi kunnes hän ei enää omistanut mitään muuta kuin talon rappeutuneet rauniot ja tuolin millä istui, muiden korjatessa sadon hänen pelloiltaan ja he ajoivat Länsi-Göingen kihlakunnan asioita kansan edustajoiden joukossa, laativat maan lakeja ja komeilivat kuninkaallisilla kunniamerkeillä.
Näitä hän myöskin ajatteli, joskus — mutta ei useasti, sillä hän oli tylsä ja välinpitämätön koko maailmalle nyt ja Agnetan kuolemaa ja lasten poissaoloa hän useimmin mietiskeli.
Hänen mielestänsä oli tuntunut ennen että elämä oli korkea vuori, jonka huipulle tuli kiivetä, ja hän oli päättänyt saavuttaa sen huipun — hän eläisi elämänsä niinkuin suurin ja voimakkain sen eläisi. Alinomaa elämänsä vuosina — tuntui hänestä että hän — kapusi yhä Korkeammalle — ja usein oli hän pannut kaikki kuntoon ja varustaunut valmiiksi vihdoinkin uskaltaakseen ratkaisevan askeleen, suuren voiton voittaaksensa. Ja niin eräänä päivänä näki hän että korkea vuori, joka piti "saavuttaa" oli kutistunut moneksi pieneksi myyräkummuksi, että suuri elämä, joka aina lapsuuspäivistä saakka oli kuvastunut hänelle jonain auringon valaisemana luvattuna maana — että "elämä" kaikkine tuumineen, kuvitteluineen, päätöksineen ja toiveineen yhtäkkiä oli kutistunut kokoon päivien sarjaksi — tämäpäivä, huomen ja ylihuomen — moneksi pieneksi myyräkummuksi, joiden jokaisen yli erikseen täytyi pyrkiä. Se oli selvennyt hänelle yht'äkkiään — kerran kymmenen vuotta sitte, kun hän kadotti Agnetan, vaimonsa. Silloin oli tuska tunkeutunut hänen elämäänsä ja suru siirtynyt hänen oviensa sisäpuolelle. Hän oli häntä rakastanut ja hän oli niin kauan kun hän eli, rehellisesti pitänyt, mitä oli luvannut hänelle: hän oli "osannut olla onnellinen". Ja Agneta myös oli täyttänyt lupauksensa hänelle. He olivat rakastaneet toisiaan sovussa ja epäsovussa, myötä ja vastoinkäymisessä, kirkkaina ja pilvisinä päivinä — eläneet yhdessä iloisina ja vapaina maalla, joka vuossadat oli elättänyt heidän isiänsä, talossa, jonka muurien sisällä molemmat olivat syntyneet. Kun lapsia karttui, olivat he uskollisesti tasanneet ahdistukset ja onnen, toiveet ja pettymykset, ilon ja tuskan. Sillä tuskaa kyllä oli heidän elämässänsä ollut, mutta ei koskaan surua — kuvitelmat olivat usein katkenneet mutta ei tuo suuri kuvittelu, johon jokainen elämä nojaa. Ajat olivat kyllä ulkonaisiin oloihin nähden olleet väliin kovia kyllä — esim. 50-vuosiluvun ahtaina aikoina — mutta aina olivat he tunteneet sen, että heitä oli kaksi kuormaa kantamassa ja että, he huolimatta kaikesta, elivät ja hengittivät suuren rakkautensa lämpimässä auringonpaisteessa. Sitte kuoli Agneta ja hän jäi yksin. Vuodet vierivät ja katkerin kaipaus tyyntyi, mutta — elämänkuvittelu oli murtunut: puuttui taustaa hänen elämältään, tuota taustaa, jonka muodostavat kaikenmoiset harrastukset ja tulevaisuustuumat, alituinen huolenpito toisesta ja tulevaisuudesta, jotka ovat välttämättömät voidaksensa tuntea jotain maallista onnea. Lapset myöskin olivat nyt täysikasvuiset, ja olivat soluneet yhä kauemmaksi pois isästään. He elivät elämäänsä; heillä oli omat tuumansa ja unelmansa — isä oli käynyt sivuhenkilöksi heidän elämässänsä. Ja hän tietysti ymmärsi heidät niin hyvin — nyt kun hän tunsi itsensä vanhaksi, ja ei uskonut enää tulevaisuuteen eikä omaan voimaansa — heidän tietysti oli vaikea antaa anteeksi että hän niin itsevaltiaasti, niin omaa etuaan katsomatta ja niin ymmärtämättömästi oli tuhlannut heidän perintönsä, hukannut heidän sukuomaisuutensa. He eivät häntä nuhdelleet, mutta hän ei voinut olla näkemättä mitä he ajattelivat. He kuuluivat toiseen, järkevämpään sukupolveen ja hänen aikansa ihanteet olivat heille turhia unelmia — kuula oli vierähtänyt takasin.
Kerran oli herännyt hänen harrastuksensa päivän tapahtumiin ja kysymyksiin ikäänkuin uudelleen. Se oli syyskuun päivinä 1870, kun Ranskan toinen keisarikunta kukistettiin ja tasavalta julistettiin. Sinä päivänä — hän istui yksin kuten tavallisesti — tuli hänen kälynsä Karin Maria, Marieholman vanha vapaaherratar, Munkebodaan ja hänellä oli sähkösanoma syyskuun 4 p:ltä taskussaan. Hän tuli yksin ajaen mäen poikki omassa vanhanaikaisessa yksivaljakossaan, sillä vaikkakin hän oli täyttänyt jo kuusikymmentä neljä vuotta, voi Karin Maria vallan hyvin hallita vielä ohjasparia.
Joachim Skytte nousi paikaltaan salin akkunan äärestä ja varjosti silmiään kädellään — syyskuun aurinko paistoi niin kimakasti, ja oli niin harvinaista että joku ajoi Munkebodan tietä nyt. Sitte otti hän keppinsä, pani lakin päähänsä ja seisoi ja kumarteli etehisen ovella, kun renki auttoi vapaaherratarta vaunuista.