Agneta seisoi aivan hänen edessään, selin pöytään nojaten molemmilla käsillään siihen ja jalat eteenpäin vähän ojennettuina, samalla kun hän — totisempana kuin mitä Joachim hänet koskaan ennen oli nähnyt — katsoi Joachimia suoraan kasvoihin.
"Sano", sanoi hän hiljaa, osaksi epäillen, "voitko sinä… luuletko sinä voivasi aina viihtyä täällä?…"
"Mitä tarkoitat?" kysyi toinen ihmeissään.
"Niin…" tyttö loi silmänsä alas eikä tietänyt oikein miten ajatuksensa ilmaiseisi. "Joka kerran kun kuulet jotain suuresta maailmasta… kuin nytkin nuot Pariisin uutiset… niin tuntuu ikäänkuin se vetäisi sinua", sanoi hän kiivaammin, melkeinpä nuhtelevaisesti.
Joachim hymyili, katsomatta ylös ja tarttui hänen käteensä. Hän pudisti kaidat sormet toistansa vasten ja katsoi tarkasti monia hienoja juovia käden sisäpuolella, vei sen hiljaa huulillensa ja suuteli sitä.
"Sinä vedät minua enemmän", kuiskasi hän hellästi ja sydämellisen lämpimästi. "Ja", jatkoi hän helpommin, vähän häpeissään että hän tällä juhlallisella tavalla lausui sydämensä sisimmät ajatukset, "istun juuri tässä miettien, Agneta, että sen sijaan kuin uhraisin vereni vieraalla maalla, olisi kenties sekä rohkeampaa että parempaa antaa voimansa omalle maalleen… Murtaa louhikoita Göingen kihlakunnassa", lisäsi hän veitikkamaisesti, "sen sijaan kun rakentaisin vallituksia Pariisissa".
Agneta laski molemmat kätensä hänen hartioilleen ja katsoi lämpimästi häneen. Tällä hetkellä ei hän huolinut vähääkään isästään, joka istui vielä liikkumattomana nurkassaan sanomalehti kasvojen edessä.
"Kun alottaa maaperän valloittamisella", jatkoi hän samalla äänellä, "niin voihan tapahtua että tällä tavoin vetää kortensa pesään vähä kerrassaan kansan vapauttamiseksi… köyhyydestä, taitamattomuudesta ainakin…" Hänen äänensä mataleni joka sanalta.
Agneta kumartui reippaasti ja suuteli häntä kiihkeästi — taaskin ikäänkuin mustasukkaisena hänen kasvojensa ilmeestä.
Hän katsahti ylös ja sulki Agnetan syliinsä. "Ja sinä olet auttava minua…" kuiskasi hän.