"Niin", sanoi Niilo ukko laskien hiljaa sanomalehden pöydälle. "Se on varmaan jotain uutta, joka taaskin alkaa…"
"Ja sitte", lisäsi hän ajattelevaisesti, kun ei kukaan tähän vastannut, "kun se on hetkisen kestänyt, niin huomataan, että se vain olikin tuota vanhaa…"
"Ei", huusi Joachin Skytte tarmokkaasti. "Olen miettinyt sitä paljon viime aikoina ja minä luulen, minä luulen… Ja tänään on ikäänkuin selvennyt minulle, että taantumisesta, ruhtinas- ja pappisvallasta yleisen mielipiteen orjuudesta, kaikenlaisesta raukkamaisuudesta huolimatta, me kumminkin… kumminkin edistymme aina. Maailma ei koskaan seiso paikallaan, eikä mennyt tule koskaan takaisin".
Hän puhui niin vakavasti, niin innostuksissaan, kauniit silmät loistivat niin rohkeina miehekkään, avoimen otsan alta kun hän ylpeänä heitti päänsä taaksepäin ja ikäänkuin vedoten katsoi heihin kaikkiin — uskaliaana, rohkeana, kukistamattoman varmana itsestään ja siitä sukupolvesta, johon hän kuului. Ehkäpä vanhoillinen Niilo Olavi Stjernekään, laillinen Figge ja viisas ja ymmärtäväinen Lotti tätikään voineet tällä hetkellä olla tuntematta, vaikka vähän säälien, myötätuntoista ihailua häntä kohtaan.
"Joachim serkku!" Vielä kyynelsilmin osaksi kapinasta innostuksissaan, osaksi säälistä "vanhaa kuningas-raukkaa" kohtaan vetäsi Beata häntä salavihkaa takin liepeestä "Sinähän olet aivan unohtanut onnitella äitiä…" Joachim pyysi nolona anteeksi, kumarsi ja täytti velvollisuutensa, lausuen tavalliset onnittelusanat. Lotti täti hymyili hienosti ja Karin Maria tarjosi hänelle, kuten hän sanoi "hyvin ansaitun" kupin kahvia. Joachim pyysi kohteliaasti, istuutuessaan pöytään, että ne jotka olivat jo valmiit, eivät suinkaan odottaisi häntä…
Ja viisas ja hieno Karin Maria ehdotti heti, että koko seurue siirtyisi vieraskamariin sitomaan seppeleitä seinälamppujen väliin, niin että se olisi päivälliseksi valmis — niin näkisi äitikin itse samalla miltä se näyttäisi. He nousivat kaikki ja menivät puhellen auringonpaisteessa sirosti silitellyn käytävän poikki keittiön rapun ohi; ukko Niilo vain jäi varjoisaan nurkkaan piippuineen ja sanomalehtineen sekä Agneta, joka muitta mutkitta omasta halustaan jäi tarjoilemaan Joachimille. Äiti näki sen kyllä, mutta ei ollut huomaavinaankaan, eikä kutsunut häntä muun seurueen luo. Tällä hetkellä antoi hän — kaikki sen ymmärsivät — hiljaa vaieten myöntymyksensä siihen mikä oli välttämätöntä.
Agneta seisoi Joachimin tuolin takana ja näki hänen suurella ruokahalulla ottavan itsellensä ruokaa. Hänen kauniin, voimakkaan niskansa oli aurinko paahtanut punaruskeaksi ja kutrinen musta tukka oli vielä ripeästä ratsastuksesta kostea. Hän istui vallattomasti toinen jalka kauaksi eteenpäin ojennettuna, kyynäsvarsi pöydällä syödessään. Agneta silmäsi arasti isään päin, joka vielä piti sanomalehteä kasvojensa eteen levitettynä — hän huomasi, että hänkin myös oli myöntynyt ilman sanoitta ja tällä tavoin äänettömästi hyväksyi hänen suhteensa serkkuun. Sitte taivuttausi Agneta alas, painoi nopeasti kuin salama kasvonsa hetkeksi serkun päälakea vastaan.
Tavallisissa oloissa ei hän koskaan itsestään kenenkään muun läsnäollessa olisi antanut hänelle mitään hyväilyä, mutta nyt… Ensikerran elämässään tuntui hänestä, että Joachim ikäänkuin ajatuksiinsa vaipuneena unohti hänen läsnäolonsa. Mustasukkainen vaisto ajoi hänet tekemään itsensä huomatuksi.
Hän taivutti päänsä taaksepäin ja hymyili turvallisesti suoraan hänen silmiinsä. Hän käännähti tuolilla ja rajattomalla rohkeudella, vähääkään Niilo sedästä huolimatta kietoi hän kätensä hänen vyötärölleen.
"Nyt kun seisot täällä luonani näin, Agneta", kuiskasi hän, "tarjoillen minulle ja… ja… kaikkea muuta sellaista, tuntuu kuin olisimme me kotona. Tarkoitan… kotona omassa kodissamme…"