Ennenkuin oli ehditty ensimäistäkään "lisätilkkasta", tarjota, kuului hevosparin laukkaa pihalta. Agneta ehdottomastikin kääntyi katsomaan Karin Mariaa, ja kun heidän katseensa sattuivat toisiinsa, lensivät he molemmat aivan punasiksi. Joachim ei mitenkään voinut vielä palata… Beata ei uskaltanut katsoa ylös ja itse mamseli Fikenkin, jonka elämän kokemukset eivät olleet niinkään vähäisiä, naureskeli hermostuneesti ja aiheettomasti majuurin vakavalle pilalle että "tätä ilmaa ei mitenkään voinut kestää niin kauan että rukiit saataisiin kokoon". Beata puristi lohduttavasti ja lämpimästi sisaren kättä pöydän alla ja samalla astui Niilo Olavi Stjerne, vanhan Figgen seuraamana puutarhaan.
Niilo Olavikin oli tavallista punakampi kasvoiltaan kun hän kumarsi Agnetalle ja uljaasti koki saada lausutuksi miten iloinen hän oli hänen kotiin tulostaan. Kaikki olivat noloja eikä kukaan uskaltanut keskeyttää häntä. Agneta niiaili niiailemistaan, vasta sitte kun Niilo Olavi tykkänään hämmästyneenä heitä ympäröivästä ilkeästä hiljaisuudesta avuttomasti takertui kesken sanottavaansa, katsahti Agneta vihdoinkin häneen ja — ensi kerran elämässään — huomasi hän ja ymmärsi tuon perin rehellisen, sydämellisen hyväntahtoisen ilmeen hänen vähän tylsässä katseessaan. Hän käsitti yhtäkkiä — vieläkin vastenmielisesti — että Karin Maria kumminkin kenties voi hänestä hiukan välittää.
Figge Wallqvist päästi pulmasta ruhtinaallisella ritarillisuudella esittäen majuurskalle ampumakauden ensimäiset teeret. Hän laverteli äänekkäästi ja seikkaperäisesti miten hän ja veli Stjerne olivat huomanneet nämät aamusella puiston edustalta, johon ne olivat laskeutuneet… "Oivallisia", vakuutteli hän innokkaasti, "ja lihavia kuin lahtihanhet… Mitkä rinnat!" Hän paineli useita kertoja sormillaan untuvan sisään, ennenkuin hän hennoi luovuttaa linnut Bengtalle, joka kärsimättömänä seisoi odotellen saadaksensa viedä ne keittiöön. Karin Maria oli nyt saavuttanut jälleen koko tavallisen mielenmalttinsa — kohteliaasti ja kumminkaan liiaksi pyytelemättä tarjosi hän rinnallaan sulhollensa paikan ja kaatoi kahvia hänen kuppiinsa, ollen ikäänkuin ei olisi huomannutkaan Susenin läpitunkevia silmäyksiä.
Taaskin kuului kavion kopsetta pihalta — kiivaampaa kuin äsken ja samassa syöksähtikin Joachim kuin rajuilma, ratsastuksesta tomuisena lehtimajaan.
Ehtimällä edes onnitella Lotti tätiä, tai tervehtää vieraita, heitti hän huolimattomasti tuon Tukholmasta varrotun kirjeen pöydälle ja vetäsi sanomalehden esille povitaskustaan. Kaikki olivat nousseet — varroten, odottaen. He käsittivät heti että hän toi suuria uutisia.
Nuori Skytte lykkäsi hattunsa korkealle otsalle ja pyyhki koneellisesti hiusrajaansa, samalla kun hän — ikäänkuin hetkisen herättämästään jännityksestä nauttien — katsoi iloiten ja riemuiten heitä kaikkia tuolta missä hän seisoi huvimajan ovella.
"Kuningasvalta on kukistunut Ranskassa! Kaarle X on karkoitettu! — Uusi, suuri vallankumous on alkanut…" Hän löi käsiselällään sanomalehteen, ojentaessansa sen sedällensä. "Lukekaa itse! — tässä näette…"
Mamseli Fikeniltä pääsi huudahdus ja kaikki alkoivat puhua yhteen ääneen ja kurottautuivat toistensa olkapäiden ylitse lukeaksensa pientä sanomalehteä, jota Niilo setä lasisilmät nenällään, nyt piti kaukana itsestään. Kuka olisi uskonut sen! — Kukapa sen tosiaankaan olisi voinut uskoa? Olihan koko maailmassa vallinnut jo niin kauan rauha!
Joachim oli kuin tuli ja leimaus, niin innoissaan kuin olisi hän itse ollut koko heinäkuun vallankumouksen alkuunpanija.
"Tuossa Niilo setä", huusi hän innokkaasti osottaen sanomalehteä, "tuossa! Oi kun ajattelee sitä! …" Hänen sinisilmänsä sädehtivät. "Heitä on johtanut taistelussa taaskin kolmivärinen lippunsa ja kansa on jälleen laulanut Marseljesinsä… Ja kun Ranska alkaa, niin nousee koko Eurooppa! Se on vapaus — vapaus, ymmärrättekö te — joka alkaa…"