Hän aikoi vain keittiöpuutarhaan katsoaksensa, josko kukkisi siellä jokukaan lumikellonen, jonka hän voisi viedä Joachim serkun kamariin — kaapin päällys neulottuine liinoineen ja kuvastimineen vain näytti niin kovin paljaalle. Ja sitte aikoi hän — tuumiskeli hän juostessansa jäätyneen parsapengermän yli — ripustaa perintöprinssin sekä kenraali Adlersparren pienet painokuvat, jotka tuskin näkyivät vanhanaikuisen kaapin päältä tuolla alhaalla — seinälle hänen sänkynsä yläpuolelle. Se, tuumi hän, sopii hyvin upseerille.
Keittiön avoimen takan edessä leipoi Beata, valppaasti tarkkaavaisena "köyhiä vänrikkejä" kahvileiväksi. Ne, jotka olivat epäonnistuneita ja kärähtivät liiaksi, latoi hän erilleen toiselle vadille — ne olivat oivallisia tarjota "pesu Riitulle" ja Fersingin Kirstille panimohuoneessa.
Asuintuvassa helskyivät kangaspuut, kuten tavallisesti. Armollinen rouva ei suvainnut että piiat otettiin ennen aikojaan pois työstä. Itse asiassa ei hän antanut Joachim serkun tulolle niin suurta arvoa kuin tytöt. Kun ei sen kunniakkaampana tullut, niin…
Mutta, ei Agneta, eikä Beata, eikäpä edes Karin Mariakaan tiennyt, miksikä serkku tuli — äiti ei ollut pitänyt sopivana, eikäpä edes viisaanakaan sanoa tuon vierailun syytä heille. Eivätkä he sitä liioin kyselleetkään — siinä oli kylliksi että hän tuli — että joku tuli. Nyt oli taas talvi vierähtänyt kotona Munkebodassa, eivätkä he olleet sitte laamannin ja provastin joulukekkerien ja syntymäpäivä naamiaisten jälkeen Brita tädin luona, nähneet ainoatakaan elävää sielua, paitse hiljaista parooni Stjerneä Marieholmasta ja vanhaa mamseli Fikeniä, joka auttoi aina täkin y.m. ompelemisissa, sekä muissakin pikkuasioissa. Hän, mamseli Fiken, oli kyllä kiltti ja aika hauskakin, mutta hehän olivat jo niin monena herran vuotena kuulleet kaikki hänen juttunsa, että he jo osasivat ne melkein paremmin kuin hän itse ja ne ainoat uudet, jotka olivat ilmestyneet lisäksi viime aikoina, puhuivat vaan kaikki tuosta ilkeästä Pietari Lassisesta Boforssasta, joka äskettäin juovuspäissään oli pistänyt appensa puukolla kuoliaaksi. Senkin alinomainen kuunteleminen ajan pitkään ei voinut olla niin erinomaisen hupaista!
Majuurska istui tavallisella paikallaan akkunoiden välissä ja kutoi "laine kuvioisia" uutimia. Siksi paljon arvoa Joachimille oli hän suvainnut osoittaa, että hän oli päivän kunniaksi pannut käsiltä pois parsimakoppansa joka oli aina täynnä ikivanhoja, esivanhempain aikuisia hienoja liinasia liinoja, joita hän oli kaivellut esille liinakaappinsa komeroista ja joita hän huviksensa parsiskeli. Tuossa se nyt oli koristellun peiteliinan peitossa kaapin päällä perintöprinssin ja kenraali Adlersparren valokuvien alla, joita Agneta salavihkaa tuumiskeli muuttaa.
Soikean salin pöydän ääressä, pitkän sohvan edessä seisoi Karin Maria järjestellen kahvikuppeja ja asettaen esille juhlakannua, kuvioituine, hopeaisine kansineen. Hän oli katsahtanut vähän epäillen äitiin ottaessaan ne esille nurkkakaapista ja kieritellessänsä tuon vanhan, eriskummallisen kannun — alkujaan Karoliinilaisen juomakannun, johon eräs kekseliäs rouva Skytte, siihen aikaan, jolloin kahvi pääsi valtaan, oli antanut kultasepän Kristianstadissa panna torven — esille vanhasta korvatyynyn päällisestä, johon se tavallisesti oli kääritty. Mutta majuurska nirpisti vaan suutaan, eikä ollut huomaavinaankaan sitä. Niin otti Karin Maria sen ja pani pöydälle.
Sitte lisäsi hän pari puuta takkaan ja silmäsi mielihyvällä ympärilleen tarkastellakseen vielä kerran laitoksiansa.
Laaja, kauttaaltaan kaidoista kuusilaudoista kokoonpantu lattia oli niin valkeaksi puhdistettu kuin se suinkin voi tulla ja auringon valossa nyt näytti se häikäisevän valkealta. Seiniä reunusteli tukevat, kiiltävät mahonkiset huonekalut — jäykät, kuosikkaat, eteiseen vievän oven kummallakin puolella oli kiivupöytä, hyvin kapeine keskustoineen ja leveine laiteineen, niin näppärästi sovitetut, että ne juhlatilaisuuksissa voi yhdistää yhdeksi ainoaksi pitkäksi pöydäksi. Kolmen akkunan verhoina oli pitkät, kotikutoiset, tupsureunaiset uutimet — ne olivat talon kolmen tyttären työtä. Akkunan kaiteella armollisen rouvan tavallisen paikan luona oli kaksi kukkivaa hyasinttia.
Sohvan yläpuolella riippui kuningas ja kuningatar Desiderian painokuvat kaidoissa mahonkipuitteissa; näiden välillä soikeassa kullatussa kehystässä Hedvig Elisabet Charlotan öljyvärillä maalattu muotokuva, jonka hän itse, ollessansa vielä herttuatar oli antanut äidin tädille. Sen paikka oli ennen ollut vieraskamarissa perhekuvien joukossa, mutta kun sitä ei koskaan lämmitetty muuta kuin kerran tai kahdesti talvessa, oli äiti muuttanut sen saliin. Hänestä oli mieleistä — ainakin mamseli Fikenille — silloin tällöin jonkun kerran jutella tädistänsä.
Ruokasalin hiljaisuudessa kuulivat he kuinka Agneta etehisessä pyyhki kuusen havuihin jalkojansa ennenkuin kiiti ylös vintin rappuja.