Beata tuli sisälle tuoden lautasella "köyhiä vänrikkejä" — rusoittavia ja maukkaan näköisiä — ja asetti ne muiden pienten leivosten sekaan hopeakoriin. Karin Maria heitti salaisen silmäyksen pieneen himmeään, pitkulaiseen nurkkapeiliin, joka melkein suurimmaksi osaksi olikin puitteita vain. Hän kohenteli tukkaansa ja musliini kaulaliinaansa, joka oli neulalla kiinnitetty avokaulaiseen kotikutoiseen pukuun.
"Nyt minusta nähden hän jo pian saisi olla täällä", lausui Beata kärsimättömästi.
Agneta harppaili vinnin rappuja alas. Hän kiskasi sohvaa vastapäätä olevan, molempien kiivupoytien välisen oven auki ja huusi kovasti huoneessa:
"Äiti! Tytöt! Näen Olli Mattssonnin kyytirattaat mäen päällä. Tulija on varmaan Joachim!"
Äiti pani kudelman pois. "Ole hyvä ja muista vast'edes, että aina kun puhelet hänen kanssaan sanot serkku Joachim". Hän katsoi ankarasti nuorinta tytärtään. Oli hassua että tytöt tekivät sellaisen asian tuosta pojasta! Agneta oli käynyt päälle päätteeksi sitasemassa uuden silkkinauhansa hiuksiinsa. Siinä oli nyt tuo punanen nauharuusu hiuksissa ylhäällä kamman edessä sivukiharoiden välissä, jotka ohimoilla riippuivat ja jotka kohta kun hän päätänsä liikahutti, lehahtivat leikitellen edestakaisin. Niin ja itse Karin Marialla oli isoäidin helmineula kaulaliinassa — se, joka muutoin vain suurimmissa juhlatilaisuuksissa otettiin esille. — Ja Beatalla riippui rippikoulumuistonsa kaulassansa. Äiti kyllä huomasi kaiken, vaan kun kerran oli ehtinyt näin tapahtua, oli parasta olla olevinaan, ikäänkuin ei olisi mitään huomannut, hän vain nyrpisti miettiväisestä suutaan pannessansa hitaasti ja säntillisesti kokoon laajan kudelmansa.
Mutta mitä oli tekeillä? … Eikö totta tosiaan se sittenkin ollut mamseli Fiken, joka hankki itsellensä asiaa — tietysti nähdäksensä vain sukutilan perijän, "fidei komissaarion".
Mamseli Fiken avasi sohvan ja kaapin välisen salaoven ja kuroitti esille pienen, hieman pelästyneen pään, pyöreine silmineen, linnun nokkaa muistuttavine, terävine nenineen ja kolmine, harmaine kiharakääreineen molemmilla ohimoilla.
"Ah, armahin rouvaseni, pyydän tuhannesti anteeksi!" huusi hän aivan ymmällään kohdatessansa kohta ovessa majuurskan kylmän, hämmästyneen katseen. "Menen lukkarille ristiäisiin tänään — siksi en ole päästänyt kiharoitani vielä irti" — hän vei kätensä hermostuneesti anteeksi pyytäen kiharakääryille — "ja sitte tahdoin niin mielelläni pyytää Karin Marian uusia avokenkiä, sillä minun," — hän pisti veikistellen hienon, pienen jalan esille punervissa, kuluneissa nauhakengissä — "ne eivät juuri ole omansa kutsuihin."
"Varsin mielellä, mamseli Fiken," sanoi majuurska jäykkänä kuten ennen.
"Hae kengät Karin Maria."
"Nyt?" kysäsi Karin Maria vastenmielisesti, sillä hän kuuli rattaiden ajavan pihalle.