Majuurska huomasi, hetken tukaluuden. Hän sanoi kylmästi ja hyvin arvokkaasti mamseli Fikeniile: "Odotamme luutnantti Skytteä, mieheni veljenpoikaa tänään iltapäivällä."
"Vai niin", lausui mamseli Fiken vain. Hän tietysti ei ollut sitä ennen kuullut.
Tytöt loivat epävarmoja silmäyksiä toisiinsa. Nyt pysähtyi vaunu rappusten eteen — ja kun isä ei ollut kotona! Kuka menisi etehiseen vastaan ottamaan? …
Majuurska seisoi mietiskellen. Ei, tuo vanha lörpöttelijä täältä ainakaan tulisi saamaan lörpötyksen aihetta!
"Mamseli Fiken saapi suoda anteeksi", sanoi hän kaikkein herttaisimmalla tavallaan… Sitte avasi hän etehisen oven ja astui ulos — tyttäret kaikki kolme kohottautuivat varpailleen ja kurkistelivat äidin olan takaa.
Siinä seisoi hän jo kivi-permannolla, korkea kasvuisena, leveä harteisena, päällyskengissä ja sudennahkaturkissa, hattu kädessä. Tuuhea, ruskea tukka riippui otsalla ja ahavoittuneet, hymyilevät kasvot, kirkkaine, tummansinisine silmineen olivat ikäänkuin kahden ohuen, tumman kiharan kehystään suljetut.
"Terve tuloa Joachim hyvä!" lausui majuurska äänekkäästi, enemmän ajatellen mamseli Fikeniä, joka myöskin seisoi kurotellen kaulaansa tuolla sisällä, kuin veljenpoikaansa, joka tottuneen kohteliaisuudella kumarteli, ennenkuin sai Lotti tädin velvollisuudesta suodun syleilyn.
Salissa tervehti hän serkkuja. Hän suuteli kaikkia kolmea poskelle ja ihmetteli että Agneta todellakin oli kasvanut niin suureksi.
"Niin", sanoi Agneta nyppien vyötärölleen sidottua nauhaa. "Täytin yhdeksäntoista syksyllä".
Karin Maria seisoi jo hopeakannu kädessä, Mamseli Fiken pyysi vielä kerran anteeksi kiharakääreidensä puolesta ja sai pyynnön jäädä juomaan kupin kahvia.