Karin Maria hienona ja solakkana pitsiröyhelöä pitkien valkeiden käsien ympärillä, kyseli sivistyneen tavalla Anne Ulla tädistä ja Lisu serkusta, jotka nyt olivat saaneet olla koko talven Tukholmassa ja Beata, vielä leipomisesta hehkuvin poskin, tarjoili hyväntahtoisesti pikkuleivoksia mamseli Fikenille, joka jo oli latonut koko joukon eri lajeja teevadilleen. Mutta Agneta istui vaan ja katseli alas polviinsa ja punoittaviin, ahavoituneihin käsiinsä — hän tunsi että Joachim serkku koko ajan puhellessansa muiden kanssa, salaa katseli häntä. Hän toivoi ettei hän koskaan olisi sitonut punasta silkkinauhaa hiuksiinsa — sillä sitä hän varmaan katseli…

Ja koko ajan kun Joachim Skytte keskusteli kohteliaasti Lotti tädin ja Karin Marian kanssa Tukholman ja Kristianstadin sukulaisista ja maisteli mielihyvällä Beatan "köyhiä vänrikkejä", istui hän ihmetellen itseksensä, että hän todellakin joskus oli voinut unohtaa Agneta serkun näön — sillä jotain hänen kaltaistaan ei hän ollut koskaan nähnyt. Hän oli niin vaalakka, että hiukset päälaella, tulipunaisen nauharuusun alla vivahtivat, melkein hopeavalkealle, ja monet pienet kutriset jotka ohimoilta kasvoille ja korvallisille putoilivat, olivat pehmoiset ja silkinvälkkeiset. Kasvot olivat vielä lapsekkaat ja pehmeät piirteiltään, iho raikas ja jo — näin aikasin vuodesta — hieman päivettynyt. Ja sitte oli hänellä — ihmehintä kaikesta! — pari suurta, ruskeaa silmää, ruskeaa kuin ruskea sametti, himmeät ja lämpimät hänen vaietessaan, veitikkamaiset ja rohkeat kun hän puhui. Ne sopivat niin ihmeteltävän hyvin yhteen tuon pienen punasuun kanssa, joka samalla oli niin viehkeä ja uhkarohkea lapsellisesti nyrpistettyine huulineen.

II.

Yläkerran pohjoisessa päätyhuoneessa käveli Joachim Skytte ottaen esille tavaroitaan matkalaukusta. Pirttipiika Bengta oli auttanut häntä liinavaatteiden panemisessa kaapin laatikkoihin ja vaatteiden ripustamisessa vaatekomeroon, mutta nyt hänet oli lähetetty pois kiitokset ja sanomat saatuaan, että luutnantti itse kyllä pitää lopusta huolen. Olihan kumminkin jotain, johon voisi ryhtyä! Räiskyvän, liekehtivän, koivupuisen takkavalkean ja yhden ainokaisen kaapin päällä palavan talikynttilän yhtyneessä valossa, otti hän suuren nahkalaukun pohjalta kirjan toisensa perästä esille asettaen ne huolellisesti seinällä riippuvaan hyllyyn.

Siinä oli "Corinne" ja "La nouvelle Héloïse", muutamia Walter Skottin romaaneja ja pari Voltairen murhenäytelmää, "Die Räuber'in" ja Ehrensvärdin Italian matkakuvien ohella. Siihen lisäksi muutamia vanhempia ruotsalaisia kirjoja ja uudempia "Frithiofin satu", pari vihkoa "Iduna'a" ja "Valtiokalenteri" sekä muutamia ahkerasti luettuja Victor Hugon ensimäisiä "Odeja ja balladeja". Sanalla sanoen aika suuri kirjasto viisikolmatta vuotiaalle tykkiväen luutnantille joka ei koskaan koettanutkaan näyttää oppineelta, eikä ollut konsaan ollut maan rajoja ulompana.

Hän tarkasteli hajamielisesti jokaisen kirjan nimeä ja silitti usein hitaasti kädellään kirjan kantta, ennenkuin hän pani kirjan paikoilleen — tuolla ajattelemattomalla hyväilytavalla, jolla se joka todella rakastaa lukemista, hyväilee kirjoja. Sitte otti hän esille vanhanaikuisen, monimutkaisen kirjoitus-salkun, joka ennen oli ollut erään toisen Joachim Skytten omaisuutta — sen kannessa oli nimikirjaimet J. S. ja vuosiluku 1788 — aukasi sen ja järjesteli sen sisällön pöydälle akkunan eteen.

Sitte, sen pahempi, ei ollut muuta tekemistä. Hän keräili kokoon tavaroiden kääre-paperit ja asetti ne taas huolellisesti matkalaukkuun ja alkoi kävellä edestakaisin pitkässä huoneessa.

Hyvä Jumala! Täällä siis täytyisi pysähtyä koko pitkä kevät ja kesä — talvikin kenties. Ja tämän hullun oikun ja ajattelemattoman päähänpiston vuoksi! Mitä hänellä oli överstin armaan kanssa tekemistä? Tyttö lepukoita oli yllin kyllin Tukholmassa ja "punanen Lotta" ei hänen silmissään ollut hitustakaan parempi kuin nuo toiset. Mutta tämä nyt oli ihastunut häneen. — Luutnantti Skytte hymyili ehdottomasti muistaessansa tuon mainion juomingin Stallmästaregårdenissa, missä hän, huolimatta översti Stålkulan mustasukkaisesta läsnäolosta, oli voittanut "punaisen Lotan" hetkellisen ja kovin kiihkeän suosion ja niin ei hän tietysti ollut voinut vastustaa vallatonta haluansa tehdä ukolle kepposet.

Viineistä ja varastetuista suuteloista pää pyörällä oli hän kantanut tytön rekeen ja jättänyt muut, ajaen maalle päin, pysähtynyt ensimäiseen yhyttämäänsä kestikievariin… viipynyt siellä kaksi kokonaista päivää, siksi kunnes översti vihaisena kuin ärsytetty eläin, oli löytänyt heidät. Sitte oli seurannut tuo kuuluisa kaksintaistelu, ilman todistajoita — halpamainen kahakka, jota estääkseen hän alussa oli tehnyt kaikkensa mutta, johon toinen, uhatessaan häntä ratsu-piiskallaan, oli hänet pakoittanut. Joachim kurtisti otsaansa yksinäisyydessä, ajatellessansa sitä — oli tietysti vastenmielistä, että oli täytynyt läksyttää vanhaa miestä, mutta ruveta keppiä vastaanottamaan kuin koulupoika, siihenkään ei hän voinut suostua. Ja jos hän sittenkin vain olisi malttanut olla siitä mitään hiiskumatta, niin Stålkula kyllä itsensä vuoksi olisi antanut jutun raueta, mutta kun katkera ja suuttunut hän oli ukkoon ei hän myöskään ollut voinut hillitä itseään kehumasta tovereilleen, miten hän kaksoismerkityksessä oli istuttanut "sarven" päällikkönsä otsaan. Sitte olivat perintöprinssi ja asianomaiset saaneet vihiä asiasta. Ukko Stålkulan vuoksi, joka myöskään jutusta ei liioin kunniaa niittänyt, ei juttua oltu jätetty sotaoikeuden käsiteltäväksi, mutta esimerkin ja kurin vuoksi, koska juttu upseeri-piireissä oli kovin tuttu, katsottiin tarpeelliseksi että luutnantti Skytte erotettiin toistaiseksi virastaan.

Hän arvaili tiesivätköhän tytöt, minkä ihmeen tähden hänen joka juuri vasta oli Kristianstadin tykkiväestöstä siirretty Tukholmaan, niin yht'äkkiä oli täytynyt jättää pääkaupunki, eikä ollut muuta neuvoa, kuin paeta vanhalle sukutilallensa Munkebodaan. Tietysti tiesivät he sen! Eipä suinkaan ollut Lotti täti voinut salata niin mieltäkiinnittävää jutelmaa; ja Karin Mariahan joka oli kirjevaihdossa Tukholmalaisten tyttö-ystäviensä kanssa oli varmaan saanut viestit kaikesta. Peukalot liivintaskuissa jäi hän seisomaan keskelle lattiaa tuijotellen kurtistetuin silmäkulmin suoraan valohon, — levotonna, suuttuneena, nöyrtyneenä, raivostuneena itseensä ja muihin, aina siihen asti, kunnes hän alkoi hymyillä, hän oli yht'äkkiä nähnyt edessänsä pikku Agnetan ruskeat silmät, suuret, avoimet, lapsellisesti kauhistuneina Joachim serkun hirveistä urhotöistä.