Seuraavana aamuna heräsi hän myöhään, täysin levänneenä matkan jälkeen ja paremmalla tuulella. Pukeutuessansa ja järjestäessänsä kiharaista tukkaansa kaapin päällä olevan, pienen, huurusen, kapean kuvastimen edessä, ei hän katsellutkaan elämää enää niin synkillä väreillä, ja kun hän katsahtaessansa ulos akkunasta keksi Karin Marian, joka suorana ja ryhdikkäänä punaruutuisessa villahameessa, peiteliina hartehilla, avopäin huolimatta pakkasesta, seisoi syötellen keittiön rapun edustalla kanoja, alkoi hän vähä kerrassansa sulautua aikomukseensa viettää aikansa Munkebodassa.
Hän vetäsi vielä viime kerran viiksiänsä, kiinnitti kultaneulan korkeaan kaulaliinaansa, tapasi kirjavan silkkinenäliinansa, joka oli pudonnut kuvastimen taa ja juoksi ripeästi alas rappuja.
Salissa istui Lotti täti tapansa mukaan keskiakkunan ääressä, hyasinttein välillä. Aamiaispöytä oli katettu — aivan tyhjennettynä muutoin, ainoastaan yhdelle varatuin paikoin. Kun Joachim kumarsi ja hieman hämillään alkoi pyytää anteeksi unikekountansa, nousi majuurska ja huusi keittiön ovelta:
"Boel, lämmitä olutjuusto ja tuo ruoka sisälle. Luutnantti on jo alhaalla."
Sitte syventyi hän taas neuleensa silmien ylösottamiseen. — Joachimista tuntui kuin hän taaskin kävisi kymmenen vuotta vanhemmaksi tämän nyrpeän, moittivan hiljaisuuden aikana.
Kun Boel, punaisena kasvoiltaan, peiteliinan alla toi sisälle olutjuuston, paistettua silliä ja peruna-möyhennystä, sanoi täti, nostamatta silmiään työstään:
"Saat rakas veljenpoikani suoda anteeksi meidän maalaistapamme. Meillä on aamiainen pöydällä säntiileen kello seitsemän aikaan".
"Hyvä Lotti tätini saa olla varma siitä, että juuri kello seitsemän olen tästedes saapuva minäkin".
Majuurska lientyi hieman hänen nöyrästä kohteliaisuudestaan ja kysyi armollisesti häneltä, kuinka hän oli nukkunut ja alkoi puhua, miten ikävää oli että siellä sinisessä kamarissa oli rottia, vaikka hän totta tosiaan oli tukkinut sekä kuninkaan kynttilöitä että arsenikilla sekoitettua puuroa koloihin…
Aamiaisen jälkeen kierteli Joachim jotakuinkin yksinäisenä pihalla, joka tuntui lepäävän kuolleena auringon valossa. Rengit olivat metsässä ja toivat halkoja ja havuja kotiin — täytyi kiiruhtaen käyttää aikaa niinkauan kuin jäätyneillä nevoilla vielä voi kulkea — ja keittiössä valmistelivat piiat päivällistä, jonka kaikille koko talossa, niinhyvin herras- kuin muullekin väelle, täytyi olla valmiina juuri kello puoli kaksitoista. Ainoa, joka hänelle vähääkään soi huomiota, oli hänen vanha tuttavansa pirttipiika Bengta, joka istui keittiön akkunan ääressä, jauhaen kanuunan kuulalla senappia savivadissa, jota hän lujasti piteli polviensa välissä, samalla tahdikkaasti nyökkästen edestakaisin ruumiillaan. Aina pihalle asti kuuli Joachim ohikulkiessansa hänen laulaa-hoilottelevan neitosesta, joka näki