"Agneta istuu täällä peloissaan kosijaa paossa", kuiskasi Joachim ja hänen äänessään piili riemuitsevaa poikamaista vallattomuutta, joka loukkasi Beataa, mutta, ihme kyllä, ei lainkaan Agnetaa.
"Ja serkku voi vielä laskea leikkiä", nuhteli hyväntahtoinen Beata miettiväisesti. "Stjerne itse kyllä menee mukiinsa, vaikka hän onkin hirveän paksu ja tavattoman ikävä, mutta kun serkku saisi nähdä vanhan vapaaherrattaren".
Agneta oli irroittanut hiljaa kätensä Joachimin kädestä. Hän nousi pois nahkasista ja seisoi vähän epäröiden, uskaltamatta katsoa ylös serkkuunsa ja pääsemättä hänen sivutseen. Tämä huomasi sen heti ja astui syrjään.
"Mutta kaikessa tapauksessa saat mennä sisälle ja järjestellä itseäsi hiukan", lisäsi jälleen käytännöllinen Beata. "Miten pörröiset hiuksesi ovat! Eikä äiti anna koskaan sinulle anteeksi, jos et ainakin pukeudu sinipunaiseesi".
"Sinipunainen" oli Agnetan haalistuneen vihtoriinihameen, perheessä yleisesti tunnettu lempinimi. Beata itse komeili suurikukkaisessa, punaisessa, ostokankaisessa puvussa ja tuoksui hajuvesiltä.
"Niin, täytynee kai tehdä niin", sanoi Agneta harvinaisen sävyisästi, mennessään Joachimin ohi, katsomatta häneen ylös.
Kun nuori Skytte vihdoinkin tämän välinäytöksen perästä meni herrojen luo konttooriin, odottivat häntä siellä Niilo sedän nuhteet, kun he niin kauan olivat saaneet kaivata neljättä miestä. Vanha Figge kumartui nostaakseen hänelle tulevat korttinsa ja sanoi vitkastellen, ja vähän sammaltavalla äänellä katsoessaan ylöspäin punareunaisine silmineen:
"Ei niin ankarasti, veli Niilo!… Kun on nuori, kun on kavaljeeri! Eikö niin herra luutnantti? Ei sitä suotta pidetä kolmea kaunista serkkua…"
"Lörpötystä", keskeytti Niilo setä, joka istui tappiostaan suutuksissaan.
Mutta Figge Wallqvist ei antanut itseänsä säikähyttää. Hän löi Skytten sotamiehen kuninkaallaan ja jatkoi samalla äänellä kuin ennenkin.