"Tietysti", vastasi Beata suurella tyyneydellä. "Hän kyllä voi hyvin käsittää ettei meillä ole niin monia juhlia, joista kertoa. Oletko myöskin maininnut että apulaispastori näkyy nyt vihdoinkin päättäneen ottaa Ottilian"?
"Tietysti. Sehän olikin kaikkein mieltä kiinnittävin juttu".
"Niin saa hän sitte sen tiedon kahdelta taholta, sitä ei voi auttaa"! Beata silmäsi hillitysti kirjoitustaan ja lisäsi vielä pari välimerkkiä puhellessaan. "Kuule nyt vielä mitä olen sanonut".
"Kaikki provastilaiset kyselivät sanomattoman ystävällisesti sinua ja pyysivät heitä muistamaan kun kirjoitamme sinulle. Parooni Stjerne ja herra Vallqvist olivat myöskin siellä, mutta ne pelasivat enimmäksensä korttia. Kaikki koko seutulaiset, eikä yksinomaan säätyläiset — kuuntele nyt tarkoin! — ovat niin huvitettuja sinusta ja tahtovat niin mielellään jutella sinusta ja sinun Kristianstadissa olostasi. Pikku Hannes Larsson, tiedäthän Lassi Hansson'in vanhin, jonka olemme saaneet vahtipojaksemme…"
"Sitä sanotaan paimenpojaksi", ojensi Karin Maria.
"Niin en ole sitä koskaan nimittänyt muuta kuin runoudessa", tokasi siihen Beata harmissaan loppumattomista keskeyttämisistä. "Ja sitäpaitse se nimi ei ensinkään sovi sellaiselle pikkuselle villapöksyiselle puukenkäiselle pojan pallerolle"!
"— — — Ja eräs joka on hänen näköisensä", jatkoi hän salaperäisellä äänenpainolla, "ei tee koskaan muuta kuin puhuu ja ajattelee Agnetaa". Hän katsoi riemuitsevaisesti sisareen.
"Mutta herran nimessä mitä hassutuksia tämä on"! puhkesi Karin Maria ihmettelemään, ymmärtämättä.
Nyt Beata todellakin suuttui. "Hullutuksia! Se on hyvin hieno tapa — ja sitäpaitse ainoa mahdollinen — lähettää Agnetalle Joachim serkku-rukalta tervehdys, niin ettei äiti sitä keksisi. Etkö muista että meillä alussa aina oli tapana sanoa että Joachimin otsan ja silmän seudut niin kovin muistuttivat pikku Hannesta… Agneta itse huomautti siitä usein. Jos uskaltaisin vetää viivan 'eräs' sanan alle — niin silloin pitäisi hänen ymmärtää, ellei hän vain liene tylsämielinen".
"Anna minun nähdä…" Karin Maria luki suuremmalla kunnioituksella viime sanat. "Sinä olet oikeassa, se on jotenkin näppärästi sovitettu, kun sen vain arvaa. Voit vallan hyvin alleviivata sen — sitähän kumminkin teet niin usein, että äiti ei siihen ensinkään kiinnitä huomiotaan".