Rouva Andersson ei vastannut heti, vaan punehtui hiusmartoon asti Katrin puhellessa.
"Minä olen raatanut ja rehkinyt tyttöjeni hyväksi aina heidän syntymähetkestänsä asti, olen totuttanut heitä tapoihin ja hyvään järjestykseen, olen käyttänyt heitä kirkossa joka sunnuntaina, ja nyt he palvelevat kunnon ihmisiä, enempää ei voi kukaan kristitty vaatiakaan köyhältä työläis-naiselta", mutisi hän viimein ärtyneenä, "mutta hyvä on sen nuhdella, joka ei koskaan ole kokenut, miltä seitsemän lapsen elättäminen ja kasvattaminen tuntuu."
"No, entä te, rouva Malm", jatkoi Katri huolimatta rouva Andersson'in pistosanoista. "Teidän tyttärennehän tekevät työtä tehtaassa, joka sijaitsee ihan lähitienoossa: varmaankin te laitatte, että he tulevat säännöllisesti kotiin, eivätkä lähde pitkin katuja kuljeskelemaan?"
"Johan nyt!" nauroi rouva Malm, "tytöt tuskin milloinkaan palajavat tehtaalta ennen yhdeksää, eikä minun silmäni ulotu näkemään, viipyvätkö he siellä hiukan yli määrätyn aikansa. Ja pahaa, ilkeätä tietä he sinne saavat astuskella, niin paljon tiedän. Oikein tunnen huojennusta sydämessäni, milloin kuulen heidän tömistelevän jalkojansa ulko-eteisessä."
"Mutta työ tehtaasta lopetetaan jo kahdeksalta", väitti Katri, "miksi he eivät sitte ennen yhdeksää kotiin tule?"
"Kuuluuhan se jo kahdeksalta lopetettavan, mutta sen jälkeen sattuu aina olemaan milloin yhtä, milloin toista vielä tehtävänä, ja aina ne tytöntynkät keksivät jos jonkinlaisia tekosyitä saadaksensa hiukan aikaa rupattelemiseen ja leikinlaskuun. Olen kyllä sanonut heille, että heidän täytyy tulla suoraa tietä kotiin, mutta kas, ne eivät vaan tottele."
"Tiedättekö, rouva, mitä minä tekisin teidän asemassani ollen?" kysyi
Katri,
"Mitä tekisitte?"
"Minä antaisin heidän tietää, kuka heidän käskijänsä on: kävisin *itse* joka ilta noutamassa heidät tehtaalta kotiin, kunnes he kerran oppisivat *tottelemaan*."
"Minulla ei ole aikaa hakea heitä sieltä", voivotteli rouva Malm, "minun on kerrassaan mahdoton päästä taloudestani siihen aikaan."