— Vai niin, — vastasi Elli tyynesti, — tahtooko Jumala niin?
— Ei Jumala sitä tahdo, hän vaan sallii sen tapahtua.
— Minkätähden hän sitä sallii?
— Hän sallii sen, — vastasi äiti puoleksi epäröiden, — sentähden että on antanut ihmiselle vapaan tahdon. Sitä paitsi niin vähän ymmärrämme hänen teitänsä, — muistathan, että aina olen sen sanonut teille; yhtä vähän kuin te lapset ymmärrätte miksi me aika-ihmiset niin tai niin teemme, yhtä vähän ihmiset ymmärtävät, miksi Jumala sallii sen tai sen tapahtua. Ja paljon mikä mielestämme on pahaa ja kauheata, saattaa olla hyvin hyvää ja hyödyllistä.
— Mutta minkätähden on tuolle väelle hyödyllistä asua niin pienessä huoneessa? — jatkoi Elli.
— Sitä en tiedä; yhtä vähän kuin tiedän minkätähden oli hyödyllistä, että isä, joka oli niin nuori ja vahva, ja jota kaikki niin rakastimme, otettiin meiltä pois. Mutta tiedän kumminkin, että se oli hyödyllistä, kun Jumala sen teki!
He kävelivät hetkisen puhumatta. Pikku Kyösti puristi äitinsä kättä molemmilla käsillään ja painautui hyväillen häntä vasten.
— No, — sanoi äiti, poistaen mielestään esille tunkevia muistoja, — eikö nyt mielestänne ole sääli pientä tyttöraukkaa, jonka tapasimme kauppakojulla. Sano sinä, Elli?
— Ei, — vastasi Elli päättävästi.
Äiti niin hämmästyi ja pani pahakseen tämän vastauksen, että kyyneleet tulivat silmiin.