Rouva Blum huokasi.
"Entäs minkälainen on Julia neiti, tuo nuori tyttö, jonka huostaan uskot lapsesi?"
"Oi, hän on aivan erinomainen."
Ja Dora alkoi innokkaasti kuvailla, miten erinomainen Julia neiti oli; hän oli ollut heillä jo kolme vuotta, hän rakasti lapsia kuin omiaan — Dora ei tiennyt luotettavampaa henkilöä, jonka huostaan olisi uskonut lapset, kun hänen joskus täytyi jättää heidät.
Rouva Blum huokasi jälleen, mutta ei virkkanut enää mitään.
"En ymmärrä, mistä äitisi on saanut päähänsä että minä en hoida lapsiani", sanoi Dora Eugenille, "hän piti eilen minulle oikein parannussaarnan sen johdosta. Minä, joka olen niin rakastunut pienokaisiini! Se on jonkinlainen harhaluulo…"
Eugen kohautti olkapäitään ja hymyili väkinäisesti.
"Ehkä", vastasi hän lyhyesti, eikä enää puuttunut asiaan.
Eugen puolestaan omisti kaiken vapaa-aikansa pikku tytöilleen; hänen suurin ilonsa oli leikkiä heidän kanssaan, tutkia heidän luonteitaan ja seurata heidän kehitystään. Päivällisen jälkeen, jota lapset, "pikkuista" lukuunottamatta, nykyään söivät yhdessä vanhempiensa kanssa, saivat he tulla saliin, ja jollei Eugenilla silloin ollut paljon työtä tai jollei hän ollut kovin väsynyt, leikki hän hetkisen heidän kanssaan. Lapset tiesivät, että he silloin saivat tehdä isälle mitä tahtoivat; he vetivät hänet huutaen ja nauraen kumoon lattialle ja panivat hänet esittämään saarta, jonka päälle he kiipeilivät; joka heistä silloin vierähti alas matolle, se putosi mereen, ja hänet piti hätähuutojen kaikuessa vetää ylös saarelle. Ja Eugenilla oli yhtä hauskaa kuin lapsillakin, hän oli sekä saari että pelastaja että kuvitusmestari yhtaikaa.
"Rasitat itseäsi liiaksi, Eugen", sanoi Dora, kun hän huohottaen koetti pysyä tasapainossa, jotteivät huutavat ja nauravat lapset putoaisi mereen, "kas niin, lapset, rauhoittukaa…"