"Ei — ei, anna heidän olla!" sanoi Eugen hiljaa, "heidän ilonsa on kuitenkin ainoata, mikä on todellista elämässä…"
Mutta kun leikki oli loppunut, piti isän saada palkkansa; silloin piti pikku Main istua isän sylissä ja laulaa.
Mai oli perinyt äitinsä kauniin äänen ja mieltymyksen lauluun. Eugen sanoi, että hän ei ollut koskaan huutanut niinkuin muut lapset, hänen ensimäinen äännähdyksensä oli ollut hiljainen, valittava viserrys, ja ennenkuin hän oppi puhumaan selvästi, hän jo seisoi pianon ääressä, paineli koskettimia ja lauloi kirkkaita heleitä säveliä. Nyt hän osasi jo melkein kaikki laulut, joita äiti oli laulanut, Doran ei tarvinnut muuta kuin pari kertaa laulaa jotain laulua, kun Mai jo oppi sen ja lauloi mukana.
Siinä hän nyt istui isän sylissä ja lauloi, katsoen isää silmiin, otsa hieman rypyssä ja kasvoilla milloin vakava, milloin veitikkamainen ilme, toisen laulun toisensa perästä, kunnes vihdoin arveli isän saaneen tarpeeksi. "Ei nyt enää tällä kertaa, isä kulta", sanoi hän silloin viisastelevasti, pyörähti pois Eugenin sylistä, suuteli häntä ja juoksi toiselle taholle, alkaakseen jotain muuta hauskaa leikkiä.
Mutta Eugenin totisia kasvoja kirkasti valoisa hymy, joka oli ikäänkuin heijastusta kauniista laulusta ja viattomista lapsensilmistä, joihin hän niin kauan oli katsellut.
"Mitä tullee tuosta pikku tytöstä?" ajatteli hän, "saammekohan pitää hänet, vai … vai…"
Hän ei tahtonut ajatella loppuun ajatusta, joka niin usein pyrki heräämään hänessä, hän sanoi sensijaan itselleen: "miksi aina katsoa kaikkea niin synkästi — miksi uskoa, että kaikki, mikä on hyvää ja kaunista, otetaan meiltä pois? Me ihmisparat tarvitsemme sitä päinvastoin liiankin hyvin…"
Usein, kun Eugen oli lastenkamarissa tai kun tyttöset olivat hänen luonaan ja Julia neiti oli mukana, sattui, että hän joutui puheisiin lastensa hoitajattaren kanssa. Vähitellen, huomaamattaan tuli hänelle tavaksi puhella ja laskea leikkiä Julia neidin kanssa. Tuo nuori tyttö oli hyvin puhelias, hänellä oli nopea käsityskyky, ja samoin kuin Doralla, paljon omintakeisia, valmiita ja jyrkkiä mielipiteitä. Hän ei ollut kaunis, hänen kasvojensa väri oli kalpea, melkein harmaa, tukka oli vaalean ruskea ja silmät tavallisesti puoliummessa — tämä viimeksimainittu ominaisuus oli kenties harkittua, sillä kun hän avasi silmänsä selkosen selälleen, hitaasti tai nopeasti, aina asianhaarojen mukaan, tekivät ne suuremmoisen vaikutuksen. Hänen matalassa, sointuvassa äänessään oli myöskin jotain lumoavaa, samoinkuin hänen liikkeissään ja liukuvassa käynnissään. Kun hän puki lasten päälle, kun hän siivosi huonetta tai ompeli, näytti siltä kuin olisi hän hyväillyt liikkeillään kaikkia esineitä, niin miellyttäviä ne olivat.
Eugen ihmetteli usein, minkälainen Julia neiti oikeastaan oli; lapsia hän hoiti hellästi ja huolellisesti, sen hän tiesi, mutta jotain salaperäistä oli hänessä, josta Eugen ei pitänyt, mutta joka kuitenkin kiinnitti hänen mieltään. Ja niin tuli hänelle tavaksi, vastoin hänen luonnettaan ja tapojaan, kuunnella Julia neidin mietteitä elämän kysymyksistä.
Julia neidin oli tapana sanoa, että hän rakasti lapsia, ja sitä sanoessaan hän aina puristi jotain pikku tytöistä rintaansa vasten; hän ei voinut ymmärtää äitejä, jotka saattoivat hetkiseksikään erota pienokaisistaan — ja sanaa "hetkeksikään" hän painosti aivan samalla intohimoisen hyväilevällä tavalla, kuin hän puristi pikku tyttöjä rintaansa vasten.