Perjantaina iltapäivällä, heti kun hän ja Dora olivat juoneet kahvia, hän nousi ja sanoi lyhyesti hyvästi. Dora kysyi, aikoiko hän viipyä kauan poissa; hän kohautti olkapäätään ja vastasi, että hän tuli aina perjantai-iltana myöhään kotiin. Hän lähti, mutta ei mennyt kauas; hän pysähtyi pienelle poikkikadulle lähelle omaa porttiaan ja jäi odottamaan. Hän — mustasukkainen aviomies! Mutta sitä ei voinut auttaa … sellaista oli elämä … syvemmälle, yhä syvemmälle se vetää lokaan ihmisen hienoimmat tunteet…
Hänen ei tarvinnut odottaa kauan; tuskin oli neljännestunti kulunut, kun Dora jo juoksi portaita alas kuin koulutyttö, kiiruhti kadun yli ja hyppäsi lähimpään raitiovaunuun. Eugen kiiruhti perästä, nousi samaan vaunuun ja jäi seisomaan takimmaiselle vaunusillalle. Hänellä oli hyvät silmät ja hän saattoi sieltä selvästi nähdä Doran. Dora taas oli likinäköinen, ei voinut niin kaukaa eroittaa häntä, vaikka olisi sattunut katsomaankin sinnepäin.
Seistessään siinä ja lakkaamatta katsellessaan vaimoaan alkoi Eugen vähitellen tuntea melkeinpä raivoa. Doran kukoistavat kasvot punoittavine poskineen ja sinisine silmineen, jotka milloin olivat suunnattuina suoraan eteenpäin uneksivina, lapsellisen iloisina, milloin katselivat toisia vaunussa olijoita, ikäänkuin ihmetellen ketä he olivat, mistä tulivat ja minne menivät, harmittivat häntä niin että hän tuskin saattoi pysyä paikoillaan. Toisinaan Doran kasvoilla leikki tyytyväinen hymy, näytti siltä, kuin olisi hän ajatellut hyvin iloisia ajatuksia ja tahtonut syleillä koko maailmaa. Silloin hän joutui vielä enemmän raivoihinsa; miksi hän hymyili noin raitiovaunussa? Eikö hän ymmärtänyt, että se oli sopimatonta … julkeata? Tuossa istui vinosti vastapäätä häntä kaksi herraa, jotka ahmivat häntä katseillaan… Miten he uskalsivat katsoa häneen noin … tietysti siksi, että hänen hymynsä antoi heille siihen aihetta… Nyt hän taas hymyili tuota harmillista, sopimatonta hymyä… Eugenin kädet puristuivat nyrkkiin ja hänen silmänsä välähtivät… Noin ei hymyile kunniallinen vaimo … kas, miten he kuiskuttelevat keskenään … ja miten he katsovat häneen… Hänen teki mieli mennä sisälle vaunuun, antaa korvapuusti molemmille herroille, vetää Doran mukanaan ulos ja sanoa hänelle, että hän käyttäytyi sopimattomasti, julkeasti…
Äkkiä hän hillitsi itsensä, kauhistuen omia ajatuksiaan. Mihin hän olikaan joutunut? Hän luuli, että hänen rakkautensa oli kuollut, hän oli väsynyt tuohon huolimattomaan, ajattelemattomaan lapseen, jonka hän oli kiinnittänyt itseensä, hän ei enää ilmaissut hänelle ajatuksiaan, tunteitaan — ja nyt hän tunsi melkeinpä raivokasta mustasukkaisuutta. Hän alkoi pelätä itseään. "Olenko minä, huolimatta velvollisuudentunnostani ja pyrkimyksestäni hyvään ja oikeaan, olenko ehkä sittenkin, kun kaikki ympäri kääntyy, vain kurja raukka, huono, kunnoton ihminen?…"
Kun raitiovaunu pysähtyi, riensi Eugen ulos ja antoi Doran kulkea ohitseen. Dora nousi toiseen vaunuun, joka meni eteläiseen kaupunginosaan; Eugen astui samaan vaunuun ja asettui, kuten äskenkin, takimmaiselle vaunusillalle.
Mihin ihmeellä aikoi Dora mennä?
Niin pitkälle kuin raitiovaunu kulki, ajoi Dora sillä. Sitten hän kulki jalkaisin pitkän matkan etäisimpään kaupunginosaan — Eugen seurasi häntä koko ajan vähän matkan päässä — ja hävisi vihdoin pieneen kaksikerroksiseen puutaloon, jossa oli pienet nelisnurkkaiset ikkunat ja vanhanaikuinen portti.
"Hän käy varmaankin köyhien luona", ajatteli Eugen, ja häpeän, kiukun ja säälin tunteet alkoivat herätä hänessä. Samassa hän näki tulen loistavan eräästä ikkunasta. Hän meni pihalle ja lähestyi, tuntien mitä suurinta vastenmielisyyttä, valaistua ikkunaa. Sen läpi hän näki Doran ja Tullan, jotka seisoivat keskellä huonetta viittoen ja puhellen keskenään. Tulla näytteli Doralle kaikenlaisia talouskapineita ja pieniä lastenvaatteita, ja Dora näytti tarkastelevan niitä ja tekevän huomautuksia. Sen ohella he nauroivat ja puhelivat, niinkuin heidän aina oli tapana tehdä keskenään. Eugen saattoi tänne ulos asti kuulla heidän hilpeän puhelunsa. Pari pientä lasta, yksinkertaisissa, mutta siistissä pukimissa hyppeli heidän ympärillään ja riippui Tullan hameissa, ja kun Tulla kumartui heidän puoleensa, loistivat hänen kasvonsa onnesta.
Eugen huokasi syvään ja lähti pois. Nyt hän ymmärsi kaiken; se oli Tullan "lastenkoti", josta oli ollut niin paljon puhetta; sen olivat Tulla ja Dora yhdessä järjestäneet, ja sinne siis Dora meni joka perjantai-iltapäivällä, kun hän oli poissa. Mutta miksi ei Dora ollut puhunut hänelle siitä? Miksi ei hän ollut kertaakaan maininnut hänelle omista puuhistaan, omista pienistä yrityksistään? "Olenko minä todellakin niin kova, niin sydämetön", ajatteli hän, "että hän ei voi puhua minulle sellaisista asioista? Olenko ollut niin välinpitämätön lähimmäisteni hädästä, niin haluton auttamaan, että olen ansainnut tämän?"
Ja katkerat tunteet heräsivät hänessä, hänen siinä kulkiessaan katuja pitkin ja karttaessaan valaistuja paikkoja, missä joku tuttu saattoi tulla häntä vastaan ja tervehtiä häntä.