Eräänä päivänä huomasi sitten Julia neiti jotain, joka sai hänet ennustajanaisen tavoin näkemään hämäriä tulevaisuudenkuvia. Hän huomasi, että Main nimessä oli kolme kirjainta, että hän oli syntynyt kesäkuun kolmantena päivänä, ja että hän oli kuuden, siis kaksi kertaa kolmen vuoden vanha. Maista riippui siis hänen kohtalonsa. Siksi tunsi Julia neiti tuskallista, ahdistavaa levottomuutta ajatellessaan, että Mai, juuri Mai, itsepintaisesti pysytteli ulkopuolella sen taikapiirin, johon hän oli vetänyt muut lapset…
Mai oli tänä talvena alkanut käydä koulua, ei vielä "oikeata" koulua, vaan valmistavaa lastenkoulua. Oli hyvin juhlallista, kun hän ensi kerran lähti sinne äidin itsensä saattamana. Hän oli saanut lahjaksi lukukirjan, koululaukun ja muutamia muita pikkutavaroita, ja hän oli hyvin arvokkaan ja vakavan näköinen, kun hän laukku kainalossa sanoi hyvästi "pikkusiskoille" ja äidin kanssa lähti kouluun. Hän oli hyvin onnellinen ja ylpeä, kun äiti itse saattoi häntä, eikä Julia neiti. Oli ollut hyvin juhlallista aamulla ennenkuin isä lähti; isä oli ottanut Main syliinsä ja suudellut häntä vielä sydämellisemmin kuin tavallisesti ja sanonut: "Jumala siunatkoon pientä yritystäsi, lapseni." Ja Maita olivat nämä sanat suuresti liikuttaneet; hän ymmärsi, että koulunkäynnin alottaminen oli hyvin tärkeä ja vakava asia, ja että hän tänään oli paljon merkillisempi henkilö kuin eilen. Muuten oli kaikessa, mitä isä sanoi, jotain erikoista — se erosi kaikesta, mitä muut sanoivat, melkein samalla tavalla kuin sunnuntai arkipäivistä.
Kun Mai myöhemmin päivällä palasi koulusta, oli hän niin innostunut ja iloinen ja täynnä uutisia, kuin pieni tyttö konsanaan voi olla, oltuaan ensi kertaa poissa kotoaan. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät paloivat halusta saada kertoa äidille kaikki kokemuksensa.
"Äiti, äiti!" huusi hän ja juoksi huoneesta toiseen saadakseen käsiinsä Doran, mutta turhaan. Dora oli, kuten tavallisesti, poissa; hän oli aina aamupäivisin joko kylässä, köyhien luona tahi ostoksilla, ja vaikka hän tänään oli päättänyt joko itse hakea Main koulusta tai ainakin olla kotona kun Mai tuli, ei hän ollut voinut pitää päätöstään.
Pettymyksen tunne kouristi pikku tytön sydäntä ja hänen kasvoilleen tuli jäykkä, umpimielinen ilme. Ja kun Julia neiti tuli hänen luokseen, ja syleili häntä ja iloisesti ja ystävällisesti kyseli häneltä, minkälaista koulussa oli ollut, vastasi Mai hänen kysymyksiinsä niin lyhyesti ja torjuvasti kuin suinkin saattoi, olematta epäkohtelias — aivan kuin isänsä.
Julia neitiä värisytti; pikku tytöstä huokui häntä vastaan jäätävä kylmyys. Samassa hän tuli ajatelleeksi, että tänään oli yhdeksäs päivä — siis kolme kertaa kolmiluku — ja äkkiä hänestä alkoi tuntua, että tuo hento tyttönen hienoine kasvoineen ja totisine lapsensilmineen oli itse kohtalo, jota ei kukaan voinut välttää.
XV.
Sen illan jälkeen, jolloin Julia neiti kävi pyytämässä Eugenilta rahaa, oli Eugen kauan mitä raskaimmalla ja synkeimmällä mielellä. Hän koetti karkoittaa pois epäilyksiä, jotka sinä hetkenä heräsivät, mutta turhaan. Ne kasvoivat päinvastoin yhä; ja epäystävällisyys, jota Dora nimipäivänään osoitti hänelle, lisäsi niitä siihen määrään, että ne muodostuivat itsepintaisiksi ajatuksiksi, jotka alinomaa vaivasivat häntä. Hän urkki, hän vertaili, hän palautti mieleensä tapahtumia, joita ei ennen ollut ajatellutkaan — ja lopulta hänestä alkoi tuntua, että mikä hyvänsä, jopa tuskallisin varmuuskin, olisi parempi kuin kurjat epäilykset, joita hän hautoi päivin ja öin ja jotka halvensivat häntä hänen omissa silmissään..
"Minä tahdon selvän siitä", sanoi hän raa'asti ja häikäilemättä, "kysyä häneltä ei kannata, sillä olipa puhe mistä hyvänsä, osaa hän aina luikerrella pois; hän latelee noita puolinaisia valheita, joita puhumaan naiset, ja varsinkin hän, ovat niin taitavat. Mutta selvyyttä tahdon, ja osaan sen myös hankkia."
Ja hänestä tuntui että se, mitä hän nyt aikoi tehdä, oli alhaista, halpamaista ja kurjaa — se ei ollut sen ritarillisuuden ja oivallisuuden mukaista, jonka hän oli kuvitellut omistavansa — mutta hän teki sen kuitenkin.