Mutta Dora tunsi itsensä hiukan levottomaksi; häntä eivät tuollaiset "ihmeet" ensinkään huvittaneet. Hän muisti, että Eugenilla oli tuona iltapäivänä ollut hyvin kiire lähteä ulos… Ei, mutta tämähän oli lapsellista… Eugen, joka oli itse täydellisyys … miten saattoi tuntea epäilyksen hiventäkään häntä kohtaan, joka niin tarkasti täytti velvollisuutensa?…
Mutta hänen sydämeensä jäi jotain pistävää. Tuontuostakin tuli hänen mieleensä ajatus: "voiko se olla mahdollista?" — jonka hän taas työnsi luotaan: "miten voin olla niin tyhmä, niin lapsellinen… Eugen — tuo erinomainen, täydellinen Eugen…"
Muutaman päivän perästä oli Doran syntymäpäivä. Aikaisin aamulla, kun Dora vielä nukkui, hiipi Eugen hiljaa hänen huoneeseensa ja pani kimpun ruusuja hänen pöydälleen — tapa, jota hän oli noudattanut siitä asti, kun Dora ja hän menivät naimisiin. Sitten hän hiipi pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin, hymyillen tyytyväisesti. Samassa silmänräpäyksessä avautui toisen, vastapäätä olevan huoneen ovi ja Julia neiti hiipi nopeasti ja äänettömästi pöydän luo, otti ruusut ja kiiruhti pois, sulkien oven jälessään.
Kun Dora hetkisen perästä tuli pöydän luo, kaipasi hän heti kukkia, jotka hän aina oli saanut syntymäpäivänään, ja katkerat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Oliko se mahdollista — oi, oliko se mahdollista?… Eikö hän rakastanut häntä enää … oliko kaikki loppunut, hukassa?… Oliko runollisuus heidän rakkaudestaan hävinnyt — sitäkö Eugen tahtoi sanoa hänelle tällä julmalla tavalla?…
Aamiaista syödessä hän oli hiljainen ja alakuloinen. Eugen onnitteli häntä ja odotti, että hän kiittäisi kauniista ruusuista, mutta kun Dora ei virkkanut mitään loukkaantui hän ja vetäytyi kylmästi kuoreensa. Niin pitkälle oli siis tultu, Dora ei välittänyt edes kiittää hänen antamistaan kukkasista! Eugenia suututti niin hänen välinpitämättömyytensä, hänen epäkohteliaisuutensa, että hän ei viitsinyt edes puhua siitä. "Hän on mahdoton — parantumaton", ajatteli hän, ja siihen se jäi.
Myöhemmin aamupäivällä tuli enemmän kukkia, ja kun Dora päivällisen aikaan tuli kotiin, oli koko salin pöytä täynnä kukkavihkoja, niiden joukossa myöskin Eugenin. Dora haisteli kukkia ja luki hajamielisenä ja välinpitämättömänä niitä seuranneet kortit; hän ei voinut tuntea enää mitään iloa, hän ajatteli vain Eugenin välinpitämättömyyttä. Kuitenkaan ei hän voinut puhua hänelle siitä; hän saattoi ilveillä hänen kanssaan, vastata nenäkkäästi ja uhittelevasti, mutta tunkea hänen jäykkyytensä ja kylmyytensä läpi, tyynesti moittien kysyä, mitä tämä merkitsi — sitä hän ei voinut. Hän ei ymmärtänyt Eugenia… Eugen oli niin omituinen … ehkäpä hän vaati, että hän, Dora, pitäisi tätä loukkausta oikeudenmukaisena rangaistuksena jostakin rikoksesta ja vaieten kärsisi sen, ottaen sen opikseen.
Mutta Julia neidin yölliset unet ja näyt tulevat yhä rohkeammiksi ja ihanammiksi. Toisinaan hän uneksii, että kaikki lapset seisovat hänen ympärillään ja sanovat häntä äidiksi. Hän vetää heidät luokseen, hyväilee heitä, ja suutelee heitä itkien, intohimoisesti. Selvemmin hän näkee Main kasvot; hän on unessa vielä enemmän isänsä näköinen kuin todellisuudessa, ja pieni käsi, joka lepää hänen kädessään ja jota hän lakkaamatta suutelee, on ihan kuin Eugenin… Ja kun Julia neiti herää, värisee koko hänen ruumiinsa selittämättömän tunteen vallassa — tunteen, joka on niin hirvittävä, niin kiihkeän ikävöivä, että hän itkien rukoilee — ei elämää eikä rakkautta, vaan kuolemaa…
Jos Doralla olisi ollut taipumusta mustasukkaisuuteen, olisi hän epäilemättä tuntenut sitä Julia neitiä kohtaan — ei Eugenin, vaan lasten tähden. Sillä Julia neiti oli vähitellen voittanut kokonaan heidän sydämensä kertomalla heille viehättäviä satuja, olemalla aina heidän käytettävinään, omistamalla heille kaiken aikansa. Hän ei tosin osannut laulaa niinkuin äiti, mutta hän kertoi satuja paremmin kuin kukaan muu, omituisen hurjia, hirvittäviä satuja, jotka lumosivat pienokaiset.
Julia neiti oli onnellinen, hän iloitsi jo kuin puoleksi saavutetusta voitosta. Ainoa, mikä häiritsi hänen iloansa, oli, että Mai — juuri Mai, jonka hän ennen kaikkea olisi tahtonut voittaa, puolelleen — ei koskaan oikein suostunut häneen. Mai kuunteli hänen satujaan silmät suurina ja pienet kasvot kalpeina mielenliikutuksesta; hän oli aina iloinen ja ystävällinen Julia neitiä kohtaan, mutta hän oli isänsä kaltainen siinäkin, että hän oli itseensä sulkeutunut, huolimatta lapsellisesta iloisuudestaan, ja se ominaisuus tuli varsinkin ilmi hänen käytöksessään Julia neitiä kohtaan.
Julia neiti, joka kaikkialla näki ihmeitä ja salaperäisiä merkkejä, ihmetteli usein, mistä johtui tuo luoksepääsemättömyys Main luonteessa. Oliko hänellä kyky, joka muutamilla ihmisillä on syntymästään, "nähdä" ja ymmärtää ihmisten salaisuuksia? Julia neiti rakasti Maita enin lapsista, mutta pelkäsi häntä samalla — hän pelkäsi omia ajatuksiaan, kun pikku tytön suuret, kirkkaat silmät tutkien katsoivat häneen.