Ja hän huokasi ja katsoi uneksien eteensä.
"Ehkä, mutta niin te kuitenkin sanoitte", sanoi Eugen yhtä töykeästi kuin äskenkin, tuntien samalla, että se, mitä hän puhui, oli alentavaa hänelle itselleen.
"Siinä tapauksessa tein sen, kuten sanottu, huomaamattani", vastasi Julia neiti arvokkaasti, "otaksuin, että herrasväki oli sopinut keskenään, että kun toimituspäällikkö oli poissa, oli myöskin rouva Blum vieraissa. Mutta se on asia, joka ei kuulu minuun, ja jota en välitä pohtia. Ajattelin yksinomaan, miten saisin rahaa äitiparalleni."
Hän taivutti päätään ja meni ulos nopeasti, kuin olisi hän siten tahtonut sanoa, että ne olivat kysymyksiä, joihin hän halusi päästä vastaamasta. Eugen istui vielä kauan kirjoituspöytänsä ääressä ajatellen ja mietiskellen. Synkät, epäluuloiset ajatukset olivat heränneet hänessä. Hän ajatteli Doraa; hän muisti hänen lumoavan hymynsä, kukoistavat kasvonsa ja täyteläisen vartalonsa. Hän vertasi häntä tuohon kalpeaan, varjomaiseen olentoon, joka äsken oli poistunut hänen huoneestaan. Mutta tunne ei ollut rakkautta — hän tunsi kaameaa, jäytävää, tuskallista ahdistusta, jota vastaan hän turhaan taisteli. Sinä iltana ei Julia neiti itkenyt itseänsä nukuksiin, niinkuin tavallisesti, vaan valvoi puoleen yöhön, ajatteli, ja näki pimeässä kummia näkyjä. Kuka tiesi, mitä vielä saattoi tapahtua? Elämä oli niin ihmeellistä. Hän uskoi todella, että Eugen ja Dora eivät enää rakastaneet toisiaan, kun sensijaan hän… Ja kun rakkaus kerran on sammunut, miten helposti katkeavatkaan silloin kaikki siteet … silloin ei ole enää solmuja aukaistavana … silloin kaikki raukeaa itsestään… Ja hän näkee kokonaisen sarjan näkyjä … tapahtumat liittyvät toisiinsa … toiminta jännittyy … draama kasvaa … kehittyy … siihen silmänräpäykseen asti, jolloin kaikki murskaantuu — ja hänen hetkensä on tullut… Ja hän värisee onnesta ja rakkaudesta ja kätkee kasvonsa tyynyyn, jottei nyyhkytyksillään häiritsisi hiljaisuutta, jossa kuuluu ainoastaan pikku tyttöjen tasainen, tyyni hengitys. —
Kun Julia neiti seuraavana päivänä napitti Doran pukua, sanoi hän äkkiä hilpeästi ja iloisesti kuin lapsi, joka kertoo jotain hauskaa:
"Voitteko ajatella, rouva Blum, että kun eilen illalla tulin kotiin
Hjortin herrasväen luota, tapasin erään naisen herran seurassa, joka
oli aivan kuin toimituspäällikkö. Tietysti se ei ollut hän…
Ensiksikin oli hän siiloin kotona…"
"Mieheni ei ollut silloin kotona", vastasi Dora, ja tunsi itse, että sanoi jotain hyvin tyhmää ja lapsellista.
Julia neiti avasi ihmetellen suuret silmänsä.
"Vai niin … jaha … hänhän on tavallisesti aina kotona … ainakin oli hän kotona, kun minä lähdin… No niin, sehän on samantekevä, se ei tietysti ollutkaan hän … mutta on ihmeellistä, miten yhdennäköisiä ihmiset saattavat olla."
Hän naurahti ja näytti hyvin kummastuneelta — oli kuin olisi hän miettinyt luomisen ihmeitä.