Blumin perheen tapoihin kuului, että sen miespuoliset jäsenet menivät nuorina naimisiin. Säännönmukaisuudella, joka melkein oli tullut laiksi, rakastuivat he vakavasti noin kahdenkymmenenviiden vuoden ikäisinä, ilmoittivat heti asian vanhemmilleen, saivat heidän siunauksensa ja julkaisivat kihlauksensa. Noin vuoden kuluttua alettiin keskustella naimisiin menosta; vanhemmat ja appivanhemmat järjestivät asian, lupasivat määrätyn, suuremman tai pienemmän apurahan, ja häät pidettiin.
Eugen oli ainoa, joka oli rikkonut nämä vanhat tavat. Hän oli jo täyttänyt 33 vuotta, oli kaunis, hänellä oli hyvät tulot — mistä siis johtui, että hän yhä vielä eleli naimattomana? Ja paitsi sitä, että olisi ollut edullista päästä hänen kanssaan naimisiin, oli hän, huolimatta ylhäisenylpeästä käytöstavastaan, naisten suuressa suosiossa. Asia oli epäilemättä hyvin merkillinen. Hieman jäykkä ja ylpeä oli kuitenkin Eugen Blum, siitä olivat kaikki yhtä mieltä. Koko hänen olemuksensa oli täsmällisen virkamiehen, ei kukaan voinut sanoa, että hän virassaan tai esiintymisessään ihmisten kesken olisi tehnyt itsensä syypääksi virheeseen tahi laiminlyöntiin. Blumien oivallisuus oli hänessä saavuttanut huippunsa. Toverit ja ystävät nauroivat usein hänen täsmällisyyttään kaikessa, ja kun tuli puhe naimisesta, toistettiin aina, mitä eräs hänen nuoruudentovereistaan oli piloillaan lausunut: "Eugen Blum ei rakastu, ennenkuin on saanut vakinaisen paikan."
Eugen hymyili ja antoi heidän luulla mitä luulivat. Hän iloitsi siitä että kukaan ei aavistanut, miten runollinen tunne-elämä piili tuon jäykän kuoren alla, jossa päinvastoin olisi luullut ajatusten ja tunteitten olevan yhtä hyvässä järjestyksessä kuin kirjojen ja paperien hänen laatikoissaan. Hänen sydämessään oli pieni, salainen, hämärä kolkka, jossa versoivat hänen hienoimmat ajatuksensa ja tunteensa, ja jonne hänen oli tapana hiipiä kuten rakkauskohtaukseen yksinäisenä iltahetkenä; siellä hän hellästi hoivasi haaveitaan, onnellisena, kun ei ollut yhtäkään ihmistä, joka olisi aavistanut, että täsmällisellä, ankaralla, vaativalla Eugen Blumilla oli niin lapsellinen salaisuus.
Mutta nyt oli hän tavannut erään, joka oli avannut ovet tähän pyhitettyyn paikkaan selko selälleen ja astunut sinne haltijattarena. Ja lintuset alkoivat siellä laulaa riemuiten ja äänekkäästi, ja kukat levittivät tuoksuaan ja kevättuulet humisivat ilmassa ja täyttivät hänet huumauksella ja elämänilolla, jota hän ei ennen ollut aavistanutkaan…
Mikä oli hänet niin hurmannut?
"Hän" ei ollut kaunis, hänen kasvonpiirteensä eivät olleet säännölliset, vartalo oli melkein liian täyteläinen, hän ei ollut erittäin lahjakas, ja — sitä hän ajatteli hieman pelokkaana — hänen sivistyksensä ei ollut kovinkaan suuri.
Ja kuitenkin — miten olikaan hän rakastunut…
Hän loihti esiin hänen kuvansa sellaisena, kuin hän oli laulaessaan. Niin, laulu — juuri hänen laulunsa oli hänet lumonnut. Hän ei ollut koskaan kuullut tai nähnyt mitään, joka veti vertoja hänelle, kun hän istui näpäytellen kitaraa ja pää taivutettuna taaksepäin lauloi laulujaan, lauloi niin että kevään koko tenho, luonnon koko unielämä näytti tulvivan huoneeseen…
Juuri se oli hänet niin vallannut — se vastustamaton välittömyys, joka virtasi hänen sävelistään — hänen hymyilynsä, joka oli valoisa kuin auringonnousu tuntureilla, hänen olemuksensa runollisuus, raikas, iloinen, tenhoisa kuin paimensävelmä. Se seikka oli murtautunut hänen elähtäneen, välinpitämättömän ylhäisen olemuksensa läpi, tunkeutunut salattuun unelmien maailmaan ja herättänyt kaiken sen, mikä siellä piili odottaen ja uneksien, kuohuilevaan elämään.
Mutta hänen vaimonaan?…