Viimeisenä lähti Eugen. Rouva Henrietta ei ollut onnistunut saamaan aikaan keskustelua hänen kanssaan, hän oli teepöydässä istunut koko ajan äänettömänä, eikä edes Regina neidin vihanpurkaukset, joista hän muulloin tavallisesti laski kunnioittavasti leikkiä, olleet voineet saattaa häntä iloisemmalle tuulelle.
"Miten on laitasi, poikaseni", kysyi rouva Blum, kun Eugen sanoi hänelle hyvää yötä, "sinä et näytä iloiselta; oletko pahoillasi jostain?"
"En", vastasi Eugen hymyillen ja suuteli äitiään, "olen pikemmin huolestunut kuin pahoillani. Mutta siitä puhun kanssasi toisen kerran — nyt on liian myöhä. Hyvää yötä, äiti kulta!"
Hän kiiruhti ulos etehiseen. Kaikki olivat jo menneet; iloissaan siitä hän hiipi varovasti portaita alas, peläten tapaavansa jonkun, jonka kanssa hänen täytyisi ryhtyä puheisiin.
Kun Eugen oli mennyt, seisoi rouva Blum muutaman sekunnin liikkumattomana katsellen hänen jälkeensä. Sitten hän huoaten pudisti päätään. Äidin ja naisen nopealla vaistolla hän tajusi, mistä oli kysymys.
II.
Kun Eugen pari tuntia sitten meni vanhempiensa kotiin, kulki hän nopein askelin, nauttien lumen narinasta jalkojen alla, raittiista talvi-ilmasta, tähdistä, jotka loistivat ja kimaltelivat pimeässä talvi-yössä. Nyt ei hän huomannut mitään ympärillään; hän poikesi autiolle sivukadulle ja kulki hitaasti, pää alas painuneena, syviin ajatuksiin vaipuneena.
"Tarvitseeko minun välittää Regina tädin puheista?" ajatteli hän. "Tarvitseeko kiinnittää huomiota siihen, mitä vanha, kärtyinen, hemmoteltu eukko, joka on tottunut siihen, että kaikki häntä pokkuroivat, puhuu — että hän napisee sitä, että ihmiset eivät tule kotiin juuri sinä hetkenä, jolloin hänen mielestään hänen portaissaan on oleva hiljaista? Mitäs siitä? He ovat nuoria ja iloisia ja käyvät tietysti mielellään huvittelemassa. Ja että siellä aina on vieraita? Johtuu tietysti siitä, että he ovat hyviä ja vieraanvaraisia ihmisiä. Voiko ajatella mitään tyhmempää, kuin että aina on valmis ottamaan vastaan vaikutteita, kuten minä? Se on minun onnettomuuteni, se turmelee minun luonteeni … minä voin tuntea itseni niin iloiseksi ja onnelliseksi … ja sitten kuulen jotain, kuten tänään … ja sitten … sitten on kaikki pilalla… Tyhmyyttä … heikkoutta… Joko on perhe kunniallinen, huolimatta huomaamattomasta asemastaan, tahi ei, huolimatta Regina tädin hyväksymisestä, ja siitä asiasta otan kyllä itse selvän… Sitäpaitsi … enhän nai koko perhettä … ja hän…"
Ja hän vaipui suloisiin rakkausunelmiin, jotka pian karkoittivat kaikki ikävät ajatukset, niin että häntä ympäröivät vain riemun, surumielisyyden ja kaihon kevättuulahdukset. Pian oli kaikki unohdettu, vieläpä aika ja paikkakin, niin että hän kulki pitkän matkan porttinsa ohi ja sai, puolittain harmistuneena, puolittain onnellisena rakkaushurmiossaan, etsiä taloa, missä hän asui.
Kun Eugen pari vuotta sitten muutti pois vanhempiensa luota, ruvetakseen, kuten hän sanoi, elämään nuorena miehenä, otti hän kotoa mukaansa vanhan hoitajattarensa Lovisan, tahi "Visan", joksi lapset sanoivat häntä. "Visalla" oli nykyään vain yksi harrastus: hoitaa asessorin taloutta ja pitää huolta hänestä ja hemmoitella häntä ja pitää valtansa alaisena, niin kuin ainoastaan vanha uskollinen palvelija voi tehdä.