Mai seisoi äänettömänä hänen vieressään ja piteli hänen kättään omassaan. Hän oli ulkonäöltään aivan toisenlainen kuin sisarensa; toiset sisaret olivat lihavia, punaposkisia ja terveyttä uhkuvia, Mailla sitävastoin oli hieno, hento ruumis ja kalpeat kasvot, joka teki että hänen suuret silmänsä näyttivät vieläkin suuremmilta ja miettivämmiltä. Eugenista tuntui, että hän ei ollut niin terveen ja iloisen näköinen kuin hänen mielestään pienen tytön olisi pitänyt olla, tytön, joka kaiket päivät juoksentelee ulkona ja pulikoi rannalla ja jota muutenkin kaikin tavoin hyvästi hoidetaan.
"Mitä nyt, tyttöseni", kysyi hän, silittäen Main poskea ja tarkastellen hänen hienoja, säännöllisiä kasvojaan, "miksi et ole iloisen näköinen — oletko pahoillasi jostain, pikku Mai?"
Mai katsoi miettien eteensä — niin teki hän aina, kun hänen piti vastata tärkeään kysymykseen. Toiset pienet tytöt olivat juosseet pois isän luota, Mai oli yksin jälellä, Eugenin käsi vyötäistensä ympärillä ja nojaten häneen.
"Isän pikku Mai", hän käytti toisinaan tätä nimitystä itsestään, huolimatta siitä että oli jo kuuden vuoden ikäinen, "isän pikku Mai ikävöi isäänsä ja äitiänsä…"
"Mutta onhan sinulla kiltti isoäitisi ja sisaresi ja Julia ja serkut … onhan sinulla niin hauskaa täällä Blombackassa!" sanoi Eugen nuhtelevasti; samalla hän tunsi salaista iloa siitä, että kukaan niistä, jotka hän oli luetellut, ei voinut anastaa hänen paikkaansa Main sydämessä.
Mai pudisti päätään ja toisti:
"Niin, mutta minulla on kuitenkin ikävä… Minä tahdon pitää sekä isäni että äitini luonani … tahdon aina pitää heidät luonani."
"Mutta ajattelehan, jos kadottaisit toisen heistä!" huudahti Eugen, ajattelematta ollenkaan, mitä sanoi, ja katui heti sanojaan.
Mai katsoi häneen kummastellen ja hänen silmänsä kostuivat kyynelistä.
"Silloin ei isän pikku Mai tahdo elää enää!" huudahti hän, kietoen kätensä Eugenin kaulaan ja tukahduttaen nyyhkytyksen.