"Rakas pikku lapseni!"
Eugen painoi Main rintaansa vasten, suuteli häntä ja kuiskaili hänelle helliä, lohduttavia sanoja.
"Älä itke, rakas lapsi kultani! Toivokaamme, että aina saat pitää isäsi ja äitisi."
Ja vähän ajan perästä pikku Mai nauroi taas, mennessään isän kanssa ruokasaliin syömään päivällistä.
Blombackassa oli paljon vieraita tänä kesänä; koko suuri huvila oli täynnä väkeä. Hovioikeudenneuvos Bergenstiernan koko perhe asui siellä, sitten oli siellä joukko kaikenikäistä nuorisoa, joka pulikoi lammikossa, kävi soutelemassa iltaisin ja antoi iloisen naurunsa kuulua puutarhassa ja metsässä huvilan ympärillä. Paitsi sitä oli siellä aina vieraita; eversti Dufva löysi tien teekuppinsa luo myöskin kesällä, Regina neiti seuranaisensa kanssa kävi aina elokuussa, kun pahin kuumuus oli mennyt ohi, ja perheen tapoihin kuului, että pojat, tyttäret ja vävyt joka kesä viettivät pari päivää isoisän ja isoäidin luona Blombackassa, asuivatpa he miten kaukana tahansa. Ja mamsseli Bendelin istui täällä, aivan kuin kaupungissakin, rouva Blumin liinavaatekasojen ääressä, sillä eroituksella vain, että hän täällä neuloi uusia vaatteita ja kaupungissa paikkasi vanhoja. Kaikki kävi yhtä säännöllisessä järjestyksessä kuin vuodenajat seuraavat toisiaan.
Eugen ei voinut muuta kuin ihmetellä heikon äitinsä voimia, jotka eivät näyttäneet koskaan loppuvan. Miten jaksoi hän, tuo hento, heikko nainen, pitää huolta kaikista, valvoa kaikkia vähäisimpiäkin taloustehtäviä? Ja reipas, terve Dora ei jaksanut pitää koossa edes heidän suhteellisesti pientä talouttaan — mitä häneltä puuttui, tahtoako vaiko kykyä, vai mikä teki hänet niin surulliseksi vastakohdaksi hänen äidilleen?
Eugen itse oli hyvin väsynyt, kun hän päivällisen aikaan tuli Blombackaan, ja hän olisi mielellään tahtonut olla enemmän yksinään tahi pikku tyttöjensä kanssa. Mutta se ei kuulunut perheen tapoihin; rouva Blum olisi suuresti paheksunut, jos joku olisi vetäytynyt pois iltapäiväseurustelusta verannalta, missä naiset istuivat käsitöineen ja herrat sikareineen, ja Eugen oli liian hyvä ja kuuliainen poika, asettuakseen äitinsä tahtoa vastaan tässä suhteessa. Hän istui ja piti kärsivällisesti seuraa, niin kauan kuin rouva Blum tahtoi. Vasta illalla, kun kukin sai vapautensa takaisin, pääsi Eugenkin lähtemään minne tahtoi. Silloin hän tavallisesti meni pikku tyttöjensä luo, leikki heidän kanssaan hetkisen, kuunteli, kun he lukivat iltarukouksensa ja sanoi heille hyvää yötä; siksi ajaksi Julia neiti aina hienotunteisesti poistui.
Sitten hän meni kävelemään, tavallisesti vasta teenjuonnin jälkeen, ja mieluimmin yksinään. Silloin sattui usein, että hän takaisin tullessaan kohtasi Julia neidin ja he pysähtyivät puhelemaan hetkiseksi. Toisinaan nämä puheet supistuivat vain muutamaan kohteliaaseen lauseeseen; mutta toisinaan ne olivat enemmänkin kuin pelkkiä kohteliaisuuksia, ja ilman että Eugen huomasi tahi ajatteli sitä, tuli heidän ajatustenvaihtoonsa jotain lämmintä ja sydämellistä.
Eräänä iltana, kun Eugen palasi kävelyltään rantatietä myöten, näki hän Julia neidin istuvan kivellä tien vieressä. Hän istui pää käden varassa ja tuijotti merelle, ja näytti siltä kuin ei hän, katsellessaan kaunista elokuun kuutamoa, olisi huomannut häntä ensinkään. Eugenin ei tehnyt mieli puhella ja hän aikoi juuri varovasti hiipiä pois, kun Julia neiti äkkiä käänsi kasvonsa häneen päin. Hänen ei auttanut muu kuin nostaa hattuaan ja tervehtiä. Julia neiti nyökähytti päätään ja huudahti teeskennellyn lapsellisesti ja vilkkaasti, osoittaen erästä tähteä taivaalla:
"Eikö toimituspäällikön mielestä tuo tähti tuolla muistuta pikku Main silmiä?"