"Kyl-lä", sanoi Eugen vastahakoisesti. Hänen mielestään asia oli juuri niin, juuri tuo tähti tuolla sai hänet aina muistelemaan pikku tyttönsä lempeitä, syviä silmiä, mutta hänestä oli kummallisen vastenmielistä kuulla Julia neidin sanovan samaa.
Hän hämmästyi samassa suuresti nähdessään Julian äkkiä kumartuvan alas, painavan molemmat kädet kasvoilleen ja nytkähtelevän kuin nyyhkytyksistä.
"Jumalan tähden, neiti, mikä teidän on?" huudahti hän säikähtyneenä.
Julia katsoi häneen. Hänen pitkissä, tummissa silmäripsissään väreilivät kyyneleet, joiden hän ei vielä antanut tipahtaa alas, kuin kirkkaat kastepisarat. Nyt vasta Eugen ensi kerran huomasi, miten harvinaisen kauniit silmät Julialla oli.
"Kun näkee tuollaisen näyn", kuiskasi hän, osoittaen kädellään merelle, "ja ajattelee sellaista lasta kuin Mai, voi sattua että oman … köyhyyden tunto valtaa mielen … anteeksi … tiedän kyllä miten tuhmasti puhun…"
Eugen istuutui kivelle Julian viereen ja tarttui hänen käteensä. Hän tunsi syvää sääliä ja unohti kokonaan vastenmielisyyden, jonka hänen sanansa äsken olivat herättäneet.
"Lapsi parka", sanoi hän ystävällisesti, "elämän taival on kyllä ankara kulkea, yhdelle yhdellä, toiselle toisella tavalla."
Julia neiti loi äkkiä silmänsä alas. Hän oli vielä kalpeampi kuin tavallisesti ja istui niin liikkumattomana, kuin olisi hän kivettynyt paikoilleen. Tuo hieno, hyvin muodostunut käsi, jota hän niin usein oli ajatuksissaan suudellut, oli nyt vihdoinkin tuossa hänen polvellaan, mihin hän intohimoisilla, haaveellisilla ajatuksillaan oli pakoittanut sen.
Hän katseli koko ajan kättä. Oi, jospa hän saisi tarttua siihen ja painaa sen sydäntään vasten! Mutta hän uskalsi tuskin hengittääkään, saati sitten liikahtaa, pelosta että unelma katoaisi.
Vihdoin veti Eugen kätensä pois, puristettuaan hieman hänen kättään. Silloin loi Julia neiti häneen pitkän, salaperäisen katseen, joka kiusasi häntä ja saattoi hänet hämilleen.