Hän innostui puhuessaan ja hänen ääneensä tuli ystävällinen sointu; hänen hyvä sydämensä sai hänen tuntemaan myötätuntoa lastensa hoitajaa kohtaan, ja tietämättään tahtoi hän myöskin hyvittää sen, mitä hän äsken heikkona hetkenä oli rikkonut.
Mutta hänen puhuessaan muuttui Julia äkkiä kokonaan. Hän riuhtaisi kätensä Eugenin kädestä, hänen ruumiinsa suoristui — kuin tulenliekki, joka äkkiä leimahtaa — ja silmät katselivat terävästi ja pistävästi pienistä raoista.
"Kiitos", sanoi hän kylmästi, "olen tähänkin asti tullut toimeen omin neuvoin — en ole koskaan pitänyt armolahjoista."
Hän katsoi Eugeniin epätoivoisen kiukkuisesti, kääntyi ja lähti kulkemaan metsään päin.
Eugen huokasi syvään; hän tunsi, kuten hienotunteinen ihminen ainakin, surua, kun oli ollut pakoitettu tuottamaan toiselle ihmiselle tuskaa, ja kun tiesi saaneensa Julia neidistä ikuisen vihamiehen.
Kun hän oli kulkenut muutamia askelia, tunsi hän taas jotain heitettävän niskaansa, jotain kylmää ja märkää, ja kun hän tunnusteli sitä kädellään, huomasi hän sen olevan multaa. Hän karisti mullan pois ja kääntyi katsomaan taakseen; siellä seisoi Julia, kalpein kasvoin ja säihkyvin silmin. "Siitä saatte samaa, mitä äsken tahdoitte antaa minulle — kiviä leivän asemasta!"
Ja hän nauroi pilkallisesti ja katsoi metsään. Tietämättä, mitä tahtoi ja minne aikoi, kiiruhti hän eteenpäin. Hän kompastui puihin ja pensaisiin, repi rikki vaatteensa tiheiköissä, hänen sydämensä jyskytti kuin kuumeisella ja pää poltti kuin tulessa, mutta hän ei huomannut mitään, kulki vain eteenpäin … eteenpäin … johonkin hiljaiseen pimentoon, jonka täytyi olla jossain, joka lievittäisi hänen tuskansa… Vihdoin hän aivan uupuneena vaipui sammaleelle ja painoi kasvonsa kosteaan maahan. Raskaat valittavat huokaukset kohosivat hänen rinnastaan ja hän heittelehti suonenvedontapaisesti puolelta toiselle. Hänen jalkansa olivat jääkylmät aina polviin asti ja pää oli kuin tulipallo. "Minä kuolen…" huudahti hän, painaen kätensä sydäntään vasten, "ei, minä en kuole, vaikka tunnen kuoleman tuskia … sieluni kuolee … sydämeni jähmettyy … mutta elämästä en pääse… Jumala, armahda … se oli synti, hirvittävä synti … hän on toisen oma … minä tahdoin eroittaa heidät … minä olen saanut palkkani … mutta minä olisin valmis antamaan henkeni hänen edestään … saadakseni hituisenkaan rakkautta … ja hän, mitäpä hän hänestä välittää…"
Hänen sanansa tukehtuivat valittaviin nyyhkytyksiin. Ja hän makasi siinä, hän ei tiennyt miten kauan, välittämättä velvollisuuksistaan, lapsista, maineestaan, välittämättä mistään, illan varjojen pimetessä ja tähtien syttyessä taivaalla. Vihdoin hänessä heräsi hurjan ilon, syvän, surumielisen rauhan tunne. Hän pani kätensä ristiin, ojensi ne kiihkeästi taivasta kohti ja huudahti: "Sinua ei kuitenkaan kukaan voi riistää minulta … kaikki, kaikki muu otetaan minulta pois … mutta sinä … sinä … oi, ole laupias, rakas, rakas kuolema!…"
Kun Eugen tuli kotiin, oli hän melkein sairas mielenliikutuksesta. Julian kalpeat kasvot olivat koko ajan hänen mielessään, kuin aavenäky, joka häntä kammoksutti, mutta joka samassa herätti hänessä paljon muitakin tunteita… Äkkiä hän tuli ajatelleeksi pikku tyttöjään, jotka nukkuivat tuolla sisällä rauhallista unta. Silloin hänet äkkiä valtasi pelko … hän oli näkevinään Julia neidin intohimoisten katseitten kohtaavan heidän viattomat lapsensilmänsä. Ei, hän ei enää saanut tulla heidän luokseen, hän ei saanut edes nähdä heitä, hänen pelkkä läsnäolonsa saattoi vahingoittaa heitä… Hänen äskeinen säälinsä katosi, itsetiedottoman itsekkäästi hän asetti ylitsepääsemättömän juovan lastensa ja Julian välille; hänen lapsiaan eivät elämän likaiset aallot saisi saastuttaa, heitä tuli suojella, heihin ei saanut epäpuhdas henkäyskään koskea.
Huone, jossa hän asui, oli alakerroksessa, ikkunat puutarhaan päin. Tämän huoneen vieressä oli sali, ja salin toisella puolella asuivat hänen sisarensa ja lankonsa. Niin hiljaa kuin voi hiipi hän saliin ja koputti hovioikeudenneuvos Bergenstiernan ovelle. Rouva Bergenstierna, joka ei vielä ollut paneutunut levolle, tuli heti ulos. Hän oli hyvin hämmästyneen ja paheksuvan näköinen; hän osasi olla aivan yhtä kohteliaan paheksuvan näköinen kuin äitinsä, kun tapahtui jotain, joka vähimmässäkään määrässä poikkesi asian säännöllisestä, kerta kaikkiaan määrätystä kulusta.