"Mitä — mitä on tapahtunut? Onko sattunut jokin onnettomuus?"
"Pelkään, että niin on käynyt", vastasi Eugen epävarmalla äänellä, "anna anteeksi, että häiritsen sinua … mutta … luulen, että Julia neiti … on joutunut jonkummoisen … en tiedä, miksi sitä sanoisin … mielenhäiriön uhriksi, ja minä pelkään lasten tähden."
Rouva Bergenstierna hymyili kylmästi ja halveksivasti.
"Se ei minua ensinkään kummastuta", sanoi hän lyhyesti, "olen koko ajan odottanut sitä. En ole koskaan voinut kärsiä tuota tyttöä enkä voi ymmärtää, miten Dora ja sinä, oikeammin sinä, olette voineet antaa hänen häikäistä itsenne: Mutta mitä on oikeastaan tapahtunut?"
Sisaren kovuus loukkasi Eugenia — hän oli näkevinään edessään kalpeat, epätoivon vääristämät kasvot, jotka rukoilivat sääliväisyyttä: "Älkää tuomitko minua niin kovasti, ajatelkaa ensin, miten ankara minun elämäntaisteluni on ollut, miten olen janonnut onnea ja rakkautta, te, joille elämä on antanut niin paljon…"
Hän vastasi lyhyesti:
"Hän on kadonnut, en tiedä minne hän on mennyt, ja kun äsken tapasin hänet, oli hän kummallisen kiihoittuneessa mielentilassa. Häntä ei pitäisi päästää lasten luo … mutta minä en myöskään tahtoisi tavata häntä … näyttää siltä, kuin minun läsnäoloni kiihoittaisi häntä… En ymmärrä, mitä minun on tekeminen."
Rouva Bergenstierna kohautti olkapäitään ja hymyili pilkallisesti.
"Ei, sinun ei todellakaan pidä tavata häntä", sanoi hän äänenpainolla, joka sai Eugenin hätkähtämään. Oliko mahdollista … oliko hän huomannut sen, mitä hän, Eugen, tähän päivään asti ei ollut nähnyt? Eugen vältti sisaren kylmän tutkivaa katsetta ja odotti, että hän jatkaisi.
"Lupaan sinulle pitää huolta lapsista", sanoi rouva Bergenstierna, "en paneudu levolle, vaan menen Fannyn huoneeseen ja valvon siellä. Jätän oven, joka on sen ja lastenhuoneen välillä, raolleen; siten voin pitää silmällä lapsia, ilman että he tahi Julia neiti — jos hän tulee kotiin — huomaavat minua. Uskon kuitenkin, että hän ei tule kotiin…"