"No, onko sinulla ollut hauskaa?" kysyi Eugen, sanoakseen jotain.
"On toki — hyvin — hyvin hauskaa", vastasi Dora, painostaen erityisesti sanaa "hyvin".
"Pitänee minun tehdä eräs toinen pieni kysymys", jatkoi Eugen, hymyillen hieman ivallisesti, "onko ollut hyötyä kylvyistäsi — tunnetko itsesi terveemmäksi?"
"Kyllä — tunnen toki."
Hetken vaitiolon jälkeen jatkoi Dora:
"Entäs sinä? Kirjeesi ovat olleet niin lyhyitä ja alakuloisia."
"Siinä tuo on mennyt … eipä ole juuri ollut syytä iloita…"
Sitten tuli jälleen pitkä vaitiolo. Vihdoin alkoi sopimaton hiljaisuus vaivata molempia ja he koettivat saada aikaan keskustelua, mutta turhaan; se supistui vain lyhyisiin kysymyksiin ja vastauksiin,
Eugen makasi sitten puoli yötä valveilla ajatellen sitä, miksi hän, oltuaan useita viikkoja erossa vaimostaan, jälleen nähdessään hänet, tunsi ainoastaan kummallisen ärsyttäviä ja epäluuloisia tunteita.
Pahinta oli, että nämä tunteet eivät ensinkään kadonneet, vaan pikemminkin lisääntyivät päivä päivältä. Miksi oli Dora niin säteilevän iloinen, miksi oli hänen laulunsa ihanampi kuin koskaan ennen, miksi oli koko hänen olennossaan, hänen käynnissään, hänen liikkeissään vilkkautta; jota niissä ei ollut sitten heidän onnensa kevätpäivien? Miksi näytti siltä, kuin olisi hän koko ajan tuntenut salaista onnea? Hänen naurunsa ja laulunsa, jotka kerran olivat olleet ihaninta mitä hän tiesi, kiusasivat häntä nyt niin, että hänen toisinaan, kun Dora istuutui pianon ääreen, täytyi lähteä pois kotoa…