Hänen viimekesäiset surulliset kokemuksensa lisäsivät vielä hänen epäluuloisuuttaan. Miten ihmeellisiä naiset sentään ovat, epäluotettavia, häilyväisiä, puolinaisia … ei milloinkaan eheitä, kokonaisia… Joko sellaisia kuin hänen äitinsä ja sisarensa, oivallisia, täydellisiä, mutta vailla sitä, mitä hän vaati naiselta, voidakseen rakastaa häntä, ilman sitä tunteen lämpöä ja runollisuutta, mikä juuri oli vetänyt häntä Doran puoleen — tahi sitten sellaisia villikissoja kuin Dora ja Julia. Missä oli oikea, tosi nainen, se, jossa oli yhtyneenä kaikki, mitä hän etsi. Sitä ei ehkä ollutkaan muualla kuin mielikuvituksessa, muisteloissa… Ja hänen ajatuksensa palasivat hänen nuoruutensa päiviin ja hänen mieleensä muistui hento nuori tyttö, jolla oli lempeät, totiset kasvot… Oi niin, hän oli ollut ihanne, hänessä olisi ollut kaikki, mitä hän etsi! Sitten hänen mieleensä johtuivat hänen omat pikku tyttönsä, jotka kohta kehittyisivät naisiksi. Minkälaisia heistä tulisi — mitä olivat he perineet häneltä ja Doralta — miten osaisi hän oikein johtaa noita pieniä, vilkkaita, elämänhaluisia olentoja, joilla oli tuhansia mahdollisuuksia? Mai, pikku Mai … niin, hän muistutti ihannetta, hän toteuttaisi hänen unelmansa… Mutta ihanteet katoavat, ne eivät ole tästä maailmasta, parasta ja kauneinta emme saa koskaan pitää… Hän vavahti tuskasta, ajatellessaan tätä. Mutta miksi katsoi hän kaikkea niin synkältä kannalta, miksi mietti ja ajatteli hän niin paljon? Ja ennen kaikkea, miksi vaati hän niin paljon kaikilta?
Tänä syksynä, jolloin hänen mieltään kuohuttivat niin monenlaiset ajatukset, tapahtui hänen ulkonaisessa elämässään suuri muutos: hänet nimitettiin korkeimman kuninkaallisen tuomioistuimen jäseneksi.
Eugen Blum ei ollut suuremmoisen lahjakas, ja sama jäykkyys ja pikkumaisuus, joka oli hänen ulkonaisessa olemuksessaan, oli myöskin hänen työssään. Mutta hän oli velvollisuudentuntoinen ja hänellä oli selvä, terävä järki, ja sen avulla hän jätti kauas jälkeensä monet toverinsa, jotka olivat monessa suhteessa häntä etevämpiä. Hänen oivallinen muistinsa ja laajat tietonsa olivat niin tunnetut hänen toveriensa keskuudessa, että heidän oli tapana sanoa: "kysytään Eugen Blumilta", kun oli ratkaistavana joku pulmallinen kysymys. Ja harvoin sattui, että he jäivät vastausta vaille.
Viime vuosina olikin toinen nopea nimitys seurannut toistaan, kunnes Eugen nyt syksyllä nimitettiin oikeusneuvokseksi. Hän tiesi itse, että hän oli kunnianhimoinen; mutta hänen kunnianhimonsa ei ilmennyt naurettavana turhamaisuutena, se oli intohimo, yhtä syvä ja salattu kuin hänen muutkin tunteensa. Hän oli jo lapsena tahtonut tehdä kaikki paremmin kuin muut, hän oli päättänyt, ettei koskaan antaisi aihetta moitteisiin tai muistutuksiin. Hän oli pitänyt päätöksensä, ja nyt sai hän palkan siitä. Hän oli saavuttanut sen, mitä oli uneksinut: hän oli päässyt yhteiskunnan kukkuloille ja oli kunnioitettu ja arvossapidetty. Mutta hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin alakuloiseksi ja elämään kyllästyneeksi kuin nyt. Niinkuin auringon säteet sammuvat ja häviävät synkkien pilvien taa, niin sammui ja hävisi myötäkäymisen tuottama ilo hänen sydämessään vallitsevaan synkkyyteen ja epäluuloisuuteen.
"Ne ovat kiviä leivän asemasta", ajatteli hän, "kun kodin ilo on mennyt, kun ei enää luota siihen, jolle tahtoisi antaa sisimpänsä, silloin on kaikki mennyttä, silloin ei ulkonainen myötäkäyminen merkitse mitään."
Ja hän kadehti nuorta virkamiestä, joka alituisesti vaivasi häntä valittamalla huonoja raha-asioitaan ja ylistämällä lemmittynsä sisällisiä ja ulkonaisia avuja.
Blumien perheessä otettiin tieto Eugenin nimityksestä vastaan tyytyväisyydellä, joka ilmeni hyvin rauhallisella tavalla. Eihän muuta voitu odottaakaan, eihän tapahtunut muuta kuin mikä kohtuullista oli, katsoen Eugenin lahjoihin, ulkonäköön ja velvollisuudentuntoon. Päinvastoin olisivat kaikki olleet hyvin ihmeissään ja moittineet ankarasti hallitusta, jos olisi kulunut vielä muutamia vuosia ilman että Eugenia olisi edelleen ylennetty.
Hjortin perheessä sitävastoin herätti tieto ylennyksestä oikeusneuvokseksi yleistä hämmästystä ja säikähdystä.
"Oi pyhä Antonius!" huudahti Lisbet, kun Dora tuli heille ja kertoi, mitä oli tapahtunut, "auta minua kestämään tätä ylennystä! Aivanhan värisen ajatellessani, että lankoni on oikeusneuvos…"
Ja hän asettui Doran eteen ja hänen hampaansa kalisivat ja kädet ja jalat vapisivat.