Kaiken jälkeen mitä nyt on sanottu ei ole vaikea arvata, että kun perheen eräänä tammikuun päivänä piti lähteä tanssiaisiin, vallitsi koko huoneustossa ja erittäinkin tyttöjen huoneessa täydellinen sekasorto. Kukin oli kiintyneenä omiin toimiinsa, rouva Hjort omassa huoneessaan, Dora ja Lisbet omassaan, eikä kukaan joutanut ajattelemaan sellaisia pikkuasioita, kuin että vierashuonetta koristivat tanssiaispuvut ja -kengät ja että nauharuusuja, hiusneuloja ja sukkia oli siroiteltuina joka paikkaan. Hjortin perhe antautui mielellään kokonaan niihin tehtäviin, mitkä kulloinkin sen mieltä kiinnittivät, ja antoi muun maailman hoitaa itseään; siksi olivat nyt kaikki poikkeuksetta syventyneet tanssiaisvalmistuksiinsa.
Nuorin tytöistä, Viva, pitkä, kahdeksantoistavuotias tyttö, joka vielä kävi koulua ja jolla oli letti niskassa ja kylmettyneet kädet, istui salissa lukien läksyjään ja pitäen sormia korvissaan, jotteivät tyttöjen huoneesta kuuluvat houkuttelevat äänet häiritsisi häntä. Kaksi poikaa, Karl ja Ernst, istuivat huoneessaan, myöskin syventyneinä opinnoihin, ja "ukko Penn", reviisori Hjort itse, istui salissa lukien sanomalehtiä, varmana siitä että vaikka hän miten kauan lukisi, saisi hän kuitenkin odottaa seuralaisiaan.
"Ei, mutta Tulla, mitä sinä ajattelet!" huudahti Lisbet äkkiä, pysähtyen kesken työnsä — hän oli juuri asettamassa vastahakoista tukkaansa sykerölle — "etkö aio pukeutua? Kellohan on … hirveätä, miten nopeasti aika kuluu… No, etkö jo kiiruhda?"
Tulla oli vanhin Hjortin tytöistä, noin pari vuotta yli kahdenkymmenen. Hän oli pieni ja lihavahko ja kulki kumarassa ja hieman keinuen. Hän käytti aina nenälaseja, jotka riippuivat nauhassa, tavallisesti rikkinäisessä, parhaimmassa tapauksessa solmuisessa. Kasvoissa veti huomion puoleensa pitkä nenä, niin pitkä, että se muistutti jättiläissuurta pisaraa; sepä se pilasikin hänen kasvonsa, joita kaunistivat hyvät, ystävälliset silmät ja suloinen hymyily. "Perhenenä" — "ukko Pennin" perintöä — oli hänen, samoin kuin toistenkin sisarusten, suurin suru. Siitä ei ollut päässyt vapaaksi kuin Dora; hän oli perinyt äitinsä kauniin, suoran nenän, joka oli toisten kateuden, tahi pikemminkin ihailun, esineenä.
Tullan kasvot saivat vakavan ilmeen.
"En", vastasi hän kainosti ja loi alas silmänsä, "minä en lähdekään tanssiaisiin."
"Ei, mutta mitä sinä puhut — etkö tule tanssiaisiin — niin hienoihin tanssiaisiin!"
Lisbet laski hämmästyksissään pitkän palmikkonsa kädestään ja kääntyi
Tullaan päin, nähdäkseen, puhuiko tämä totta.
"En tule, sillä minä olen löytänyt parempaa", vastasi Tulla samoin kuin äsken.
Sekä Doran että Lisbetin pukeutuminen jäi kesken, he tulivat Tullan luo ja koettivat "syventyä" hänen vastaukseensa.