Mutta Eugen ei voinut puhua sanaakaan; hän otti Main syliinsä, kietoi pitkän yöpaidan hänen ympärilleen ja kantoi hänet takaisin lastenkamariin. Main toinen käsi oli silloin hänen kaulassaan, mutta tyttönen ei painautunut häntä vasten kuten hänen tapansa oli, hän tuijotti suoraan eteensä kuin olisi hän miettinyt selittämätöntä arvoitusta. Eugen olisi mielellään antanut vaikka elämänsä, jos olisi tänä hetkenä saanut tuntea Main helliä hyväilyjä ja kuulla hänen, kuten tavallisesti, kuiskailevan: "pikku, pikku isä", mutta hänen oli mahdotonta saada sanaakaan suustaan; hän pani vain Main vuoteeseen, peitti hänet huolellisesti ja kiiruhti sitten omaan huoneeseensa.
Hän tahtoi olla yksin; tämä oli katkerin hetki hänen elämässään; hänestä tuntui, että hän oli kadottanut sekä vaimonsa että lapsensa — Doran ja hänen suhteensa ei enää voinut tulla entiselleen, ja Mai ei enää koskaan voisi rakastaa ja kunnioittaa isäänsä…
Mutta Dora istui yhä vielä salissa, pää käsien nojassa, ja nyyhkytti hiljaa. Mitä pahaa oli hän tehnyt, että näin suuren surun ja häpeän piti tulla hänen osakseen? Ensi kerran elämässään toivoi hän kuolemaa — mitäpä elämällä enää oli hänelle annettavaa, hänen miehensä ei enää rakastanut häntä, hän oli äsken juuri vieraan edessä häväissyt häntä, ja — mikä oli pahinta — hän oli tehnyt omalle lapselleen pahaa, jota ei milloinkaan enää voisi korjata. Hän ei koskaan, koskaan voisi unohtaa ilmettä Main silmissä — hänestä tuntui, kuin nuo lapsensilmät, joissa oli kuvastunut niin syvä suru, eivät enää koskaan saisi takaisin entistä iloista ilmettään… Hän oli pienessä lapsensielussa herättänyt eloon jotain … jotain, jonka olisi pitänyt saada vielä kauan uinua … hän oli herättänyt sen liian aikaisin … hän, lapsen oma äiti…
Hän nousi, pyyhki kyyneleet silmistään ja hiipi lastenkamariin katsomaan, joko Mai nukkui.
Pikku tyttöjen vuoteen takana paloi yölamppu, jonka valo pehmeänä ja hillittynä lankesi pienten nukkujain pörröisille päille. Dora seisoi hetkisen liikkumattomana, katsellen lapsiaan. Mai oli jo nukkunut; hän makasi pää käännettynä sivulle päin, niin että hänen kasvonsa — jotka olivat aivan kuin Eugenin — kuvastuivat selvästi päänalusta vasten; Sonja ja Gertrud makasivat selällään ja tuhisivat, ja pikku Märta oli kuin sotkuinen kerä, josta näkyi vain vaaleat kiharat, punaiset posket ja valkoiset, palleroiset jäsenet.
Miten kauniita he olivat — Dorasta tuntui, että hän ei ollut milloinkaan nähnyt heitä niin viehättävinä kuin tänä hetkenä. Epätoivo, jota hän viimeksi kuluneina tunteina oli kokenut, sai hänet pitämään tätä suloista suruttomuutta, tätä paisuvaa kevätvoimaa jonakin ihmeellisen kauniina … jonakin, joka muistuttaa auringonnousua, kun kaste kimaltelee ja elämän ihanuus avautuu ihmiselle synkän, unettoman yön jälkeen…
Hän meni toisen luota toisen luo ja suuteli heidän lämpöisiä poskiaan ja hymyili kuullessaan, miten he puhkivat kääntyessään puolelta toiselle ja nähdessään, miten he kohottivat silmäluomiaan, sulkeakseen ne heti jälleen. —
Näky oli niin ihastuttava, että hän hetkiseksi unohti kaiken muun. Äidinrakkaus heräsi voimakkaana hänen rinnassaan, hän risti kätensä kuin nähdessään jotain pyhää ja seisoi kauan vaipuneena lastensa katselemiseen.
Äkkiä hän hätkähti, kuin olisi aave kohonnut hänen eteensä. Erota … olihan hän sanonut, että heidän piti erota … heidän … isän ja äidin…
Hän oli kuulevinaan pikku Main lempeällä, nuhtelevalla äänellä sanovan:
"Isien ja äitien pitää aina olla hyviä ystäviä…"