Ja hän puhkesi itkuun ja suuret, katkerat kyyneleet putoilivat pienille suloisille kasvoille, joita hän äsken kuohuvan äidinrakkauden vallassa oli suudellut. Hyvä Jumala — miten oli Eugen saattanut lausua sellaisia sanoja … ja miten oli hän itse hetkeksikään saattanut uskoa niitä…
Erota … miten voi erota, kun on yhdessä antanut elämän neljälle pienelle lapselle ja on luvannut yhdessä hoitaa heitä ja antaa heille joka päivä aamu- ja iltasuukkosen isältä ja äidiltä? Sehän on mahdotonta — mahdotonta.
Ja uusia, ihmeellisiä ajatuksia heräsi hänessä. Mitä on se, kun ihminen rakastaa — rakastaa niin kuin Eugen ja hän kerran rakastivat? Eikö se ole sitä, että tuntee kaiken, mikä elää ja liikkuu sydämessä, niin sanomattoman suurena ja voimakkaana, että se pyrkii esille, sytyttämään uutta elämää? Mutta silloinhan elää itsekin sen uuden elämän mukana, elää sen mukana ijankaikkisesti… Oi, miten suurelta ja ihmeelliseltä se hänestä tuntui… Hän ja Eugen elivät näissä neljässä pienessä olennossa … kaikki, kaikki heissä oli vain häntä ja Eugenia… Ja kun Eugen ja hän kerran kuolevat, jatkuu heidän elämänsä heidän lapsissaan… Ja kun nämä tulevat suuriksi ja saavat omia pieniä lapsia — yhäti elävät Eugen ja Dora uuden elämän mukana… Oi, elämä … ihmeellinen, ihana elämä loputtomine, äärettöminä näköaloinesi! Ja kesken tuskansa ja surunsa hän tunsi äkkiä huumaavaa iloa elämän ja ikuisuuden ihanuudesta… Ei, eihän voinut erota, kun oli niin yhtynyt — vaikka he matkustaisivat maailman ääriin asti, päästäkseen näkemästä toisiaan, eläisivät he sittenkin yhdessä lapsissaan. Kun kaksi ihmistä on kerran rakkaudessa antanut itsensä toinen toiselleen, eivät he enää voi erota — se on rakkauden taivas ja helvetti.
Nyt ymmärsi hän paremmin kuin koskaan ennen, miksi Eugen asetti avioliiton niin korkealle, hän ymmärsi, miksi Eugen kerran oli lausunut: "Avioliitto on minulle sakramentti, ja jos se saa tahran, on koko minun elämäni hukassa." Silloin oli hänestä tuntunut, että Eugen liioitteli, haaveili — mutta ei nyt enää.
Ja hänen oma pikku tyttärensä oli opettanut hänelle tämän.
"Isien ja äitien pitää aina olla hyviä ystäviä…"
Hän polvistui Main vuoteen ääreen ja alkoi rukoilla hiljaa. Ja tuska, jota hän oli tuntenut, muuttui iloiseksi, ihanaksi toivoksi. Kaikki tulisi jälleen hyväksi… Eugen antaisi hänelle anteeksi — hän rakastaisi lapsiaan, eläisi heidän hyväkseen, hoitaisi kotiaan, pitäisi sen siistinä, järjestyksessä … hänestä tulisi oikea "rouva Täydellinen".
Ja hän hymyili toivehikkaasti ja hänen sydämensä oli täynnä hyviä, jaloja päätöksiä ja uskoa tulevaisuuteen.
Hän nousi ylös ja meni miehensä luo. Mennessään hän rukoili lapsellisen innokkaasti: "Hyvä Jumala, älä anna hänen olla paha minulle, anna hänen tuntea yhtä paljon rakkautta kuin minä tunnen! Miten on mahdollista, että äsken saatoin olla niin vihainen ja sanoa niin pahoja sanoja — minusta tuntuu, kuin yksikään paha ajatus ei enää saattaisi herätä minussa…"
Kun hän tuli Eugenin luo, istui tämä kirjoituspöytänsä ääressä, selkä oveen päin; hän ei liikahtanutkaan, kun Dora astui sisään.