"Muistan … en", vastasi Eugen lyhyesti ja kiihtyneenä.
"Minusta tuntui, että sinä ja minä seisoimme yhdessä korkealla vuorella", alkoi Dora, katsomatta Eugeniin, "allamme oli laakso, ja ympärillämme oli paljon ihmisiä, jotka kulkivat edestakaisin. Laaksossa juoksenteli pieni hevonen, pieni kaunis varsa, joka piehtaroi nurmikolla ja hirnui ilosta. 'Miten suuresti se nauttiikaan vapaudestaan', ajattelin minä, 'ja kuitenkin se on niin hyvä ja tottelevainen, että jos joku huutaa sitä luokseen, tulee se heti. Oi, jospa ei kukaan huutaisi sitä!' Ymmärsin niin selvästi, että se nautti yli kaiken vapaudestaan, mutta oli kuitenkin niin tottelevainen… Samassa kuulin sinun huutavan sitä. 'Oi, älä mene, älä mene, pieni, tottelevainen hevonen', ajattelin minä. Mutta samassa minusta tuntui, että minunkin piti kutsua sitä, koska sinäkin kutsuit. Silloin näin sen lähtevän laukkaamaan vuorta ylös. Tunsin syvää surua tuon pienen hevosen tähden, ja kun käännyin sinuun päin, näin, että olit kalmankalpea — aivan kuin nyt. Seisoin ja odotin — ja kaikki ympärillämme odottivat… Äkkiä kaikui huuto koko laaksossa, pieni, tottelevainen hevonen syöksyi rinnettä alas ja murskaantui… Kohta sen jälkeen seisoimme — sinä ja minä ja Regina täti ja Pilo neiti ja paljon muita ihmisiä — suuren, kummallisen pesuvadin ympärillä … me pesimme käsiämme … oli aivan pimeätä, mutta minä tiesin kumminkin, että pesimme itseämme pienen, tottelevaisen hevonen veressä… Ja…"
"Ole vaiti … ole vaiti", keskeytti Eugen kiihkeästi, "en tahdo kuulla enempää, en…"
Ja hän peitti kasvonsa käsillään ja istui pitkän aikaa liikkumattomana, pää käsien varassa.
Dora ei puhunut mitään; hän oli hiljaa ja ajatteli untaan. Kun Eugen vihdoin katsoi ylös, oli hän jälleen kylmä ja tyyni.
"En ymmärrä, mitä tuolla unella on Main kanssa tekemistä", sanoi hän, hymyillen epäilevästi.
"Ymmärrät hyvinkin", vastasi Dora surumielisesti. "Me, sinä ja minä, ajoimme pienen kauniin varsamme, pikku Main, vuorelle, joka oli hänelle liian jyrkkä… Kun hän tuona iltana näki isän ja äidin toistensa vihamiehinä, sai hän nähdä ja ymmärtää elämää, enemmän kuin pieni lapsensydän jaksaa kestää… En unohda koskaan hänen katsettaan … sellainen katse menee sydämen sisimpään … siten katsoo ainoastaan se, joka on 'nähnyt Jehovan'… Ja sellaiset", lisäsi hän matalalla, värisevällä äänellä, "sellaiset kuolevat…"
"Mielikuvitusta!" vastasi Eugen ja kohautti olkapäitään. Mutta hän oli vieläkin kalpeampi kuin Dora ja hän ajatteli: "Niin se on, aivan niin … me olemme tappaneet pienen, kauniin varsamme … me saamme rangaistuksen itsekkäisyydestämme … meidän syntimme sovitetaan hänen verellään… Tietysti — olenhan aina tiennyt … olen aina uskonut, että tulisin kadottamaan Main; — se on elämän laki, että mitä enin rakastaa, sen kadottaa … ja mihin enin luottaa, se pettää…"
Hän lähti Doran luota ja meni omaan huoneeseensa. Kun hän hetkistä myöhemmin tuli juomaan teetä, alkoi hän puhella harvinaisen innokkaasti. Hän lausui paljon kummallisia väitteitä, kuten että kaikkien naisten pitäisi jonkun aikaa työskennellä pankeissa tahi konttoreissa, oppiakseen hallitsemaan tunne-elämäänsä, ja kun Dora jokseenkin laimeasti vastusti häntä, keskeytti hän hänet aiheettoman kiihkeästi, esitti toisia todistuksia toistensa jälkeen, puhui kiihkeästi ja kovalla äänellä ja teki Doran vastaväitteistä mitä kummallisimpia johtopäätöksiä.
"Mutta enhän tarkoittanut sitä", vastasi Dora vihdoin hieman harmistuneena.