"En, tietysti en … olen ehkä ollut liian myöntyväinen Main suhteen… pitänee ruveta ankarammaksi", vastasi Eugen miettivän näköisenä.
Ja hän koetti pitää päätöksensä ja laati viisaita suunnitelmia, joiden mukaan hän aikoi kasvattaa Maita. Hän aikoi vähentää lahjoja, esiintyä isällisen arvokkaasti j.n.e.
Mutta kun pikku Mai suurin, ihmettelevin silmin ja lempeän moittiva ilme kasvoillaan kuunteli outoa puhetta säästäväisyydestä ja kieltäytymisen välttämättömyydestä, tulivat hänen todistuksensa heti hapuileviksi ja epävarmoiksi, ja lopuksi hän tavallisesti otti Main syliinsä ja hyväili häntä tavalla, josta voi ymmärtää hänen ennen kaikkea haluavan sovintoa, ja jota viisas pikku tyttö piti erittäin lupaavana tuleviin toivomuksiin nähden. —
Eräänä yönä, marraskuussa, heti Lisbetin häitten jälkeen, heräsi Dora äkkiä siihen, että joku seisoi hänen vuoteensa ääressä ja puhutteli häntä kuiskaten. Säikähtyneenä, unenpöpperössä hän nousi istumaan ja haparoi kynttilää. Silloin hän kuuli pimeässä pienen tutun äänen käheästi kuiskaavan: "Isän pikku Mai on kipeä — kaulaan koskee." Vapisevin käsin sytytti Dora kynttilän; siinä seisoi Mai valkeassa yöpaidassaan ja katseli häntä vakavasti, melkein nuhtelevasti.
"Herää, Eugen, herää — nyt se tulee!" huudahti Dora ja tarttui Eugenin käsivarteen. Sitten hän nousi kiireesti sängystä, kääri peitteen pikku tytön ympärille ja otti hänet syliinsä.
"Mihin koskee, rakas, pikku lapseni, oma kultani, sydänkäpyseni?"
Ja hän suuteli hellästi pikku tytön käsiä ja kasvoja ja kasteli ne kyynelillä.
"Tähän — kaulaan", kuiskasi Mai ja osoitti kaulaansa, "Mai ei voi niellä."
Sillävälin oli Eugen herännyt ja noussut ylös. Dora katsahti häneen tuskallisen pelokkaasti, hän oli kalmankalpea ja hänen kätensä vapisi, kun hän hyväili Maita ja samoin kuin Dorakin kyseli, mikä paikka oli kipeä.
"Vie hänet sänkyyn, Eugen", sanoi Dora, "minä herätän Marin, että saamme hänelle kuumaa vettä."