"Emme vielä", vastasi Dora, "kellohan on jo yli viiden, ei ole enää kuin muutama tunti aamuun. Heti aamulla soitamme."
Eugen ei vastannut, ja Dora ja hän istuivat seuraten kaikkia hänen liikkeitään. Mai oli nukahtanut, mutta hänen rintansa kohoili raskaasti ja hän valitteli nukkuessaan. He huomasivat, että hänen oli hyvin vaikeata hengittää.
Kun lääkäri, joka oli Eugenin vanha ystävä ja talon perhelääkäri, tuossa kymmenen tienoissa saapui, sanoi hän heti pelkäävänsä, että Mailla oli kurkkumätä. Toisten lasten piti sen tähden muuttaa isoäidin luo, ja sepä täytti heidät, huolimatta surusta, jota he tunsivat Main sairauden johdosta, juhlallisella ilolla. Oli ihmeellistä, että he saivat asua, oikein asua isoäidin luona — Berglund ja mamseli Bendelin ja isoäidin piironki ja sokerilaatikko olivat ilmiöitä, jotka lähinnä muistuttivat satuja ja ihmeellisiä kertomuksia. Ja katkerat kyyneleet, joita he itkivät erotessaan Maista, kuivuivat pian, kun he pääsivät näkemään ihmeitä, joita oli isoäidin luona.
Mutta pikku Mai makasi vuoteessaan raukeana ja polttavan kuumana, ja kurkku niin turvonneena, että hän ei voinut nauttia mitään. Eikä hän tahtonutkaan mitään, hän oli iloinen, kun sai maata silmät ummessa ja pitää kädessään isän tahi äidin kättä, mieluummin molempien. Bakteorolooginen tutkimus osoitti, että Maissa oli kurkkumätä, niinkuin tohtori oli arvellut. Main vanhemmat ottivat vastaan tämän tiedon näennäisesti tyyninä; he olivat alusta alkaen pelänneet pahinta.
Mutta Eugen vastusti jyrkästi tohtorin ehdotusta, että Mai vietäisiin kulkutautien sairaalaan. Hän tahtoi pitää Main kotona, maksoi mitä maksoi. Niinpä järjestettiin sänkykamari ja lastenkamari sairashuoneiksi, Mai eristettiin sinne kahden sairaanhoitajattaren kanssa, ja Eugen ja Dora muuttivat asumaan Eugenin huoneeseen.
Nyt seurasi raskas aika. Dora ei muistanut koskaan nähneensä Eugenia niin synkkänä kuin nyt; hän oli kuin kivettynyt, ja koskaan ei näkynyt hymyilyn merkkiäkään hänen kalpeilla kasvoillaan. Doran mieleen johtui tarina, jonka hän oli kerran kuullut: kaukana meressä oli kallio, joka oli näöltään kuin naisen pää; kerran muinaisaikoina oli eräs äiti siinä nähnyt lapsensa hukkuvan, ja sitten hän istui siinä yöt päivät, tuijottaen syvyyteen, kunnes hänen kasvonsa kivettyivät ja hänen täytyi istua siinä, vuosisata toisensa jälkeen, äärettömässä surumielisyydessä tuijottaen syvyyteen. Niinkö kävisi Eugeninkin? Jäykistyisikö hänkin, kivettyisikö hänkin surusta, jos Mai kuolisi?
"Älä sure niin, oma armaani", sanoi hän kainon hellästi, "koeta taipua
Jumalan tahtoon…"
"En voi, Dora", vastasi Eugen synkästi, "olisin voinut kestää mitä muuta hyvänsä, mutta en tätä…"
"Olisitko ennemmin tahtonut menettää minut?" kysyi Dora hymyillen surumielisesti.
"Olisin", vastasi Eugen häikäilemättä, "sillä silloin en olisi tuntenut itseäni sinun murhaajaksesi, mutta jos Mai kuolee, tunnen, että minä olen hänet murhannut. Uskon uneesi, Dora, uskon, että me olemme tappaneet hänet … sisällisellä, salaperäisellä tavalla … olimme kelvottomat olemaan hänen vanhempiansa … sellainen lapsi kuin hän ei voi säilyttää niin inhoittavaa lapsuudenmuistoa … muistoa isästä ja äidistä, jotka…"