"Mutta jos ajattelet niin, Eugen", sanoi Dora lempeästi, "silloinhan sinun ei pitäisi kapinoida Jumalaa vastaan, vaan ajatella, että Main kuolema on oikeudenmukainen rangaistus…"
"Niin juuri ajattelenkin. Ja siksi en voi koskaan antaa anteeksi itselleni."
"Mutta ehkä Jumala voi antaa anteeksi sinulle."
"Ehkäpä", vastasi Eugen, kohottaen epäilevästi olkapäitään, "mutta minä en voi antaa anteeksi itselleni. Enkä voi antaa anteeksi sinulle … että me olemme eläneet niin, että olemme vahingoittaneet omaa lastamme … lasta, jonka tien olisin tahtonut kukilla siroittaa … niin, niin, älkäämme puhuko siitä nyt… Jos Mai kuolee, on minun elämäni hukassa…"
Doraa puistatti, mutta hän ei virkkanut mitään; hän ymmärsi, että niinkauan kuin Eugen oli tällä mielellä, eivät hänen sanansa voineet lohduttaa häntä.
Mutta lopuksi tuli noihin jäykkiin, kalpeihin kasvoihin kuitenkin eloa; tuli hetki, jolloin lääkäri, ennemmin kuin oli itsekään uskonut, saattoi ilosta loistaen ilmoittaa ilosta loistaville vanhemmille, että taudin valta oli murrettu ja heidän lemmikkinsä pelastettu.
Kolmen viikon kuluttua oli tartunnan vaara ohi, sairaanhoitajatar lähti pois, ja Main sisaret saivat tulla jälleen kotiin.
Oli ilon ja riemun päivä kun pikku tytöt, iloisina ja vallattomina kuin irti päästetyt linnunpojat, hyppelivät Main ympärillä ja nimittelivät häntä kaikilla lempinimillä, joita olivat antaneet hänelle: "Kevätkukka … pikku Mai … isän pikku Mai." Ja he suutelivat häntä, suutelivat hänen käsiään ja käsivarsiaan ja kasvojaan ja tanssivat ilosta hänen ympärillään. He eivät tienneet, mitä hyvää olisivat tehneet hänelle, hänen piti saada lahjaksi heidän rakkaimmat leikkikalunsa. "Pumpedump" raahasi hänen luokseen Rosan, nenättömän nuken, jonka toinen käsi oli poikki, nosti sen hänen syliinsä ja sanoi: "Saat hyvän, hyvän Josani!" Mai ei suurestikaan ihastunut lahjasta; "Pumpedumpin" rikkinäiset leikkikalut eivät miellyttäneet säntillistä pikku tyttöä, mutta sitä hän ei hennonnut sanoa siskolle. Vihdoin hän keksi keinon. Hän sanoi: "Kiitos, pikku Märta, mutta on parasta, että pidät itse Rosan, sillä lasten ei tule koskaan vaihtaa äitiä." Ja hän antoi Rosan omistajalleen, joka painoi sen hellästi rintaansa vasten, kasvot loistaen ilosta. Mutta silloin piti Main saada ainakin hänen lähinnä paras leikkikalunsa! Ja hän haki rikkinäisten leikkikalujensa joukosta sopivaa lahjaa, kunnes löysi hännättömän koiran, jonka Mai sen suhteellisesti vähäpätöisen vamman takia katsoi olevansa velvollinen ottamaan vastaan.
Pikku Main piti vielä olla hyvin varovainen, hän ei saanut tehdä äkillisiä liikkeitä eikä kävellä paljon. Senvuoksi kantoi Eugen häntä aina, kun hän oli kotona, ja hänestä tuntui, että hän ei ollut koskaan kantanut niin kevyttä ja suloista taakkaa.
"Oletko iloinen, kun saat olla isän luona, armaani?" kysyi hän eräänä iltapäivänä, kun Mai istui hänen sylissään ja pikku sisaret hyppivät ja leikkivät hänen ympärillään.