Rouva Hjort oli varmaankin iskenyt harhaan suunnitellessaan esiintymistään tänä iltana. Hämärät muistot niiltä ajoilta, jolloin hän esitti kuningatarta teatterissa, olivat varmaan johtuneet hänen mieleensä ja panneet hänen päänsä pyörälle, sillä hän astui saliin kuin kuninkaallinen henkilö ikään, tervehtien oikealle ja vasemmalle, ilman että kukaan vastasi hänen tervehdyksiinsä. Vihdoin hän kumarsi yhteisesti kaikille ja istuutui sohvaan — ja samalla levisi hänen kasvoillensa äkkiä liikuttavan lapsellinen ja säikähtänyt ilme, joka teki tyhjäksi koko kuninkaallisen esiintymisen. Tyttöjä hieman vaivasi tämä juhlallinen, epäonnistunut alkutoimitus; he nykivät äitiä hameesta saadakseen häntä lopettamaan tervehtimisensä, mutta kun se ei onnistunut, alkoi heistä tuntua että ihmiset olivat hirveän tuhmia ja epäystävällisiä, kun eivät vastanneet hänen tervehdyksiinsä.
Mutta harmit haihtuivat pian, sillä Doran ympäröi kohta joukko kavaljeereja, jotka puhellen ja nauraen merkitsivät nimensä hänen tanssilistaansa. Hän ei ollut mikään kaunotar, tuo pikku Dora Hjort, mutta hänellä oli häikäisevän kaunis hipiä ja säteilevän kirkkaat siniset silmät, ja hänen hymyilynsä oli vastustamaton. Hän oli yksi niitä onnellisia, joihin viehättyy ja ihastuu, tietämättä itsekään miksi.
Lisbetillä taas oli muita syitä, jotka estivät häntä ajattelemasta ketään muuta kuin itseään. Uteliaana tirkisteli hän ympärilleen, hintelä vartalo eteenpäin kenossa, ja pureskellen viuhkaansa. Niin monta herraa oli Doran ympärillä — eikö kukaan tulisi pyytämään tanssiin häntä, eikö kukaan rakastuisi häneen? Ja hänen poskiansa ja nenäänsä alkoi polttaa ja pistellä, ja suuret mustat silmät — hänen ainoa ylpeytensä — saivat yhä levottomamman ja onnettomamman ilmeen. "Voiko olla mahdollista, että kukaan ei aio pyytää minua, vaan ainoastaan Doraa — eivätkö he sitten tiedä, että minä tanssin paljon paremmin… Dora tanssii kömpelösti … oi, jospa he vaan koettaisivat, jospa he tietäisivät, miten hyvästi minä tanssin" — ja hän hypähti tahtomattaan pari kertaa paikallaan — "oi, taivas, saanko nyt istua koko illan, vain sentähden että nenäni on niin pitkä — miksi on Jumala luonut isälle niin pitkän nenän, että siitä on tullut kaikkien hänen lastensa onnettomuus … paitsi Doran ja… Oi, miten väärin … miten väärin se on!"
Tähän loppuivat kuitenkin hänen synkät mietteensä, sillä eräs tuttu herra ilmestyi äkkiä hänen eteensä ja pyysi häntä tanssiin.
Lisbetin kasvot saivat heti toisen ilmeen; säteilevin silmin merkitsi hän ensimäisen valssin ja alkoi hyppiä ja hyräillä ihastuksesta. Nyt ei enää ollut hätää, nyt tulisi kyllä pian koko tanssiohjelma täyteen, ja sitten — sitten joku rakastuisi häneen… "Kunhan vaan saavat nähdä, miten hyvästi minä tanssin, niin kyllä sitten…" ajatteli hän.
Doralla oli muita huolia. Miksi ei Eugen jo tullut — miten saattoi hän viipyä niin kauan, jos hän todella rakasti häntä? Miten kiihkeän kärsimätön olikaan Dora ollut, miten hitaasti olivatkaan hänen mielestään tunnit kuluneet, ja Eugen ei edes tullut niin ajoissa, että olisi voinut saada tanssin häneltä! Kohta oli koko hänen tanssiohjelmansa täysi! "Nuo tuhmat ihmiset, jospa he antaisivat minun olla rauhassa — kas niin, nyt en enää näytäkään heille ohjelmaani!" Ja hän pisti ohjelman vyöhönsä ja vastasi haikailematta, että hänet oli jo pyydetty kotiljonkiin, jonka hän päätti säästää Eugenille.
Vihdoin näki hän Eugenin suuren tanssisalin toisessa päässä. Hänen silmänsä alkoivat sädehtiä, niin että hänen vieressään olevan herran täytyi kääntyä katsomaan, mikä hänet teki niin kauniiksi. Silloin hän punastui yhä enemmän, aina hienoa, valkoista kaulaa myöten, ja hänen silmänsä tulivat kosteiksi mielenliikutuksesta.
Mutta kun Eugen tuli lähemmäksi, vavahti hänen sydämensä kauhistuksesta. Hän näytti niin juhlallisen jäykältä siinä hitaasti ja suorana kävellessään, että Doran koko rohkeus katosi. "Onko hän todellakin tuon näköinen", ajatteli hän, "en tunne häntä — pelkään … mitä hän sanoneekaan, kun minulla on kotiljonki tallella … hän tietysti arvaa, että olen säästänyt sen häntä varten ja petkuttanut toisia herroja…"
Vasta kun Eugen tuli lähemmäksi ja huomasi Doran, muuttui ilme hänen kasvoillaan; hänen silmissään välähti salama, ja välinpitämättömyys katosi ja jätti sijaa valoisalle, hieman surumieliselle hymylle, joka teki hänen jäykät, säännölliset kasvonsa miellyttävän näköisiksi.
Hän tuli suoraan Doran luo, kumarsi, puristi hänen kättään, ja katsoi häneen ikäänkuin sanoakseen: "Ymmärrättehän, että olen tullut tänne yksinomaan teidän tähtenne, teitä nähdäkseni, ja että muuten minusta tanssiaiset ovat sanomattoman ikävät?"