Reviisori ei tiennyt mitä vastata. Hän ei enempää kuin toisetkaan ymmärtänyt, mitä Tullan sanat merkitsivät; mutta niiden salaperäisyys vaikutti häneen, ja hämillään ja liikutettuna hän pari kertaa ystävällisesti ja osaaottavasti siveli Tullan punoittavia poskia.
"Mutta, tyttöseni, etkö luule että tulet katumaan…?" sanoi hän epäröiden.
"Oi en, en", vastasi Tulla vilkkaasti, auttaessaan päällysvaatteita sisariensa ylle, "ennen olin aina niin hirveästi peloissani, kun piti lähteä tanssiaisiin; pelkäsin, että minua ei pyydettäisi tanssiin, ja yhtä paljon pelkäsin, että joku tekisi sen … sillä en koskaan uskonut, että joku oikein todella tahtoi tanssia kanssani. Nyt pääsen ajattelemasta kaikkea sitä ja minulla on niin hauska kotona."
Kun Tulla vihdoin oli saanut kaikki vaunuihin ja palvelustytön kanssa pari kertaa juossut ylhäällä hakemassa viuhkoja ja hansikkaita, jotka olivat unohtuneet, varoittanut sisaria menemästä tanssisaliin hameet ylös kiinnitettyinä tai päällyskengät jalassa ja pyytänyt isää tuomaan kotiin vähän makeisia lapsille, huokasi hän helpoituksesta ja kiiruhti äidin ja sisarien huoneeseen panemaan järjestykseen hajalleen heitettyjä vaatteita ja muita esineitä. Sitten hän meni omaan huoneeseensa, joka oli makuukamarin toisella puolella, ja veti esiin yhden piirongin laatikoista. Siinä oli joukko valmiiksi ommeltuja lastenvaatteita; hän katseli niitä kauan ja silitti niitä hyväillen kädellään.
Kaksi unelmaa hallitsi Tullan koko sielunelämää. Hän rakasti intohimoisesti pieniä lapsia, ja hiljaisesta, salatusta toivosta, että hän kerran itse pääsisi äidiksi, oli vähitellen kehittynyt unelma, että hän saisi järjestää kodin pienille köyhille lapsille. Siinä hän osottaisi heille kaikkea sitä hellyyttä, jota hän tunsi omaavansa, mutta jota hän ei saanut käyttää. Tätä tulevaa kotia varten hän valmisti ne vaatteet, joita hän joka ilta hiipi katsomaan, onnellisena ja hartaana, niinkuin pyhäkköön.
Toinen unelma kohosi korkealle yli ajan ja paikan. Se oli toivo, että hän kerran ikuisessa autuudessa Jumalan luona saisi tyydytystä rakkaudenkaipuulleen, ja tie tämän unelman toteutumiseen kulki haaveellisen uskonelämän kautta. Kukaan ei ollut tätä ennen saanut katsoa sinne — yksin oli hän kulkenut ja haaveksinut näillä hiljaisilla, pyhillä teillä — nyt vasta oli hän arasti paljastanut salaisuutensa vakuuttaessaan, että hän oli "löytänyt jotakin parempaa."
Tunnin toisensa perästä hän istui ommellen pieniä vaatteita, loihtien esiin toisen kauniin vaateparren toisensa jälkeen tilkuista, jotka oli saanut eräältä rikkaalta ystävättäreltä. Illallista hän ei syönyt; hän laittoi sen ainoastaan Vivalle ja pojille, ja kun nämä olivat paneutuneet nukkumaan ja kello oli kymmenen, joi hän lasillisen vettä ja imi sokeripalasta, laimentaakseen nälkäänsä. Sitten hän meni sänkykamariin, avasi äitinsä kirjoituspöydän laatikon ja otti talouskassasta 25 penniä, sillä niin paljon hän arveli illallisensa maksavan ja pani rahat säästölaatikkoon tulevaa lastenkotia varten. Sitten hän jälleen istuutui ompelemaan, ja kun hän noin yhden aikaan pani maata, rukoili hän ensin palavasti Jumalaa, että hän pian pääsisi järjestämään lastenkotiaan.
Ja sanomaton onnen tunne valtasi hänet; hänestä tuntui kuin olisi valoisa pilvi ympäröinyt hänet, ja kuin olisi ääni pilvestä puhunut: "Mitä ikinä pyydät, mitä ikinä sydämesi haluaa, sen saat — sillä minä rakastan uhreja ja rakkautta!"
IV.
Koko Hjortin perhe oli matkalla tanssiaisiin melkein ääneti. Rouva Hjortissa olivat näyttelijättären vaistot heränneet — se tapahtui aina juhlallisissa tilaisuuksissa — ja hän ajatteli, miten hän astuisi sisään ja miten liikkuisi ja minkä ilmeen ottaisi. Doran mielessä väikkyi yksi ainoa kuva, ja Lisbetin ajatukset hyppivät asiasta toiseen: "Saa nähdä, pyydetäänkö minua tanssiin … mitähän, jos joku rakastuisi minuun … lienenköhän kiinnittänyt hameeni kunnollisesti … kunpa ei nenäni vaan olisi kovin punainen." Ja "ukko Penn" oli hiljainen kuten aina. Hän nautti siitä, että sai istua hiljaa nurkassaan, eikä ollut pakoitettu puhumaan turhuuksia.