"Mutta, äiti, kylläpä olet kaunis!" huudahti Lisbet ponnahtaen ylös tuoliltaan, "kerrassaan ihastuttavan kaunis!"
"Niin olet, äiti, äiti kulta!" huusivat toisetkin yhteen ääneen, ympäröiden äidin, joka hymyili ja käänteli itseään lapsellisen tyytyväisenä, jotta tyttäret saisivat häntä ihailla.
Samassa avautui ovi varovasti ja kynnykselle astui ukko Penn. Hän ja Tulla olivat toistensa näköiset kuin kaksi marjaa, sillä eroituksella vain, että hänen nenänsä oli vieläkin pitempi ja punaisempi, hänen silmänsä vieläkin lempeämmät ja hymyilynsä vieläkin liikuttavamman lapsellinen ja iloinen kuin Tullan.
"Tyttö kullat", alkoi hän, mutta Lisbet ei antanut hänen jatkaa.
"Oi, isä, etkö näe, miten äiti on kaunis!" huudahti hän, lyöden kätensä yhteen ja ojentaen ne isää kohti.
"Näen kyllä, sen olen nähnyt jo kaksikymmentäviisi vuotta — tarkoitan, että hän on aina ollut kaunis. Mutta lapsi kullat, vaunut ovat odottaneet jo neljännestunnin ja Lisbet on vasta alushameisillaan."
"Älä pelkää, isäukko, minä kyllä joudun ajoissa. Kas niin … viidessä minuutissa … varo vaan, etten ole alhaalla ennen sinua!"
Hän syöksyi peilin luo, järjesteli vielä viimeisen kerran tukkaansa, irvisti kuvalleen peilissä ja veti ylleen leningin, sillävälin kun Tulla juoksenteli edestakaisin hakien viuhkoja, hansikkaita ja nenäliinoja, tahi polvillaan kiinnitti ylös Doran tai Lisbetin hametta.
"Emme saa antaa isän odottaa!" taisteli Tulla yhtämittaa, joka kerran yhä innokkaammin.
"Isä", kuiskasi Lisbet, kun he hetki sen jälkeen valmiiksi pukeutuneina tulivat saliin, "Tulla ei lähde tanssiaisiin, hän on löytänyt 'parempaa!'"