Hän tervehti ystävällisesti kaikkia naisia, suuteli äitinsä ja Regina neidin kättä ja osasi sanoa kaikille iloisen ja leikillisen sanan.
"Sepä hauskaa, että tulit, rakas Eugen!" huudahti Henrikin rouva, paukahuttaen ponnekkaasti aateliskalenterin kiinni, ikäänkuin tahtoen sillä sanoa: "Nyt sitä ei enää tarvita — täällä me rouva parat istumme näivettymässä, sillaikaa kun rakkaat miehemme antautuvat tupakka- ja pelihimojensa valtaan!"
Eugen hymyili, silitteli hienoja viiksiään ja istuutui tuolille viimeisen puhujan viereen.
"No, mitä uutta kaupungilta?" jatkoi nuori rouva, ja odottamatta vastausta kysymykseensä lisäsi hän nopeasti: "Hyvä ystävä, olenhan aivan unohtanut kiittää sinua teatteripileteistä — kiitos vaivoistasi!"
"Ei kannata!" vastasi Eugen kumartaen.
"Kyllä kannattaa, hyvinkin kannattaa, minun laiska mieheni ei suinkaan olisi ottanut vaivakseen hankkia pilettejä, ja minä tahdoin välttämättä saada ne."
"No niin", toisti hän kysymyksensä, "mitä uutta kaupungilta?"
"Ei mitään, kaduilla oli niin hiljaista ja rauhallista, että poliisi olisi voinut nukkua, jos olisi tahtonut. Järjestystä ei häirinnyt muu, kuin että kuningas ajoi oopperaan."
"Entäs päivällinen, millainen se oli?" jatkoi Henriette, joka välttämättä tahtoi kuulla uutisia.
"Tosiaankin, Eugen", keskeytti rouva Bergenstierna, vanhin tytär, joka oli aivan kauniin veljensä näköinen ja luonteeltaan ja tavoiltaan suuresti muistutti äitiään — "tunnetko erään Hjort nimisen perheen — notario tai kamreeri tai jotain sinnepäin?"