"Tanssin avulla tulee puhua, samoin kuin soitonkin … liikkeillä tulee tulkita unelmia, kaihoa, ajatuksia", sanoi hän, ja pysähtyi Eugenin eteen, molemmat kädet koholla ja silmät kummasti loistaen pimeässä.
"Onko hän keimaileva vai onko hän vasta lapsi?" ajatteli Eugen ihmetellen.
Mutta Lisbetin tanssi tenhosi hänet samalla tavoin kuin Doran laulu. Koko perheessä oli jotain, joka liikutti häntä, jotain hellää, alkuperäistä, jotain lapsen tapaista, joka iloitsee kaikesta, joka kuuntelee satuja ja poimii kaikki kukat, jotka sattuvat sen tielle. Miten ystävällisiä he olivatkaan toisilleen, miten hyväileviä, miten kiitollisia ja ihastuneita kaikesta. Miten toisenlainen olikaan hänen perheensä, jossa kaikki olivat jäykkiä, vaativaisia, valmiita arvostelemaan kaikkea, mikä ei ollut heikäläistä. Hän ei muistanut, että hän koskaan olisi hyväillyt sisariaan, tuskin äitiänsäkään, jota hän kuitenkin suuresti kunnioitti.
Hän ei ollut selvillä omista tunteistaan, kun hän paria tuntia myöhemmin sanoi hyvästi morsiamelleen ja lähti kotiin. Hän tiesi vain, että hän oli kiihoittuneessa, huumaantuneessa mielentilassa, joka teki mahdottomaksi hänen tavallisen tuskallisen oman sydämensä ja salaisten vaikuttimiensa arvostelun. Kuitenkaan ei hän voinut päästä täysin vapaaksi tuosta arvostelun hengestä; hän toivoi, että yksi ainoa välitön lapsellinen tunne olisi voinut vallata hänet, kuten — hän ymmärsi sen — se voi vallata hänen uudet sukulaisensa, niin että he saattoivat iloita kaikesta. Mutta se pakeni häntä aina, ja aina oli hänen tunteissaan jotain kaihomielistä, kaikua tuskallisista kysymyksistä: "Minkälainen hän on — kuljenko kohti suurta ristiriitaa vaiko rajatonta onnea?…"
VII.
Parin päivän perästä oli kihlajaispäivälliset Eugenin vanhempien luona. Lapset ja vävyt, serkut ja tädit, sanalla sanoen koko suku oli kutsuttu tekemään Doran tuttavuutta. Paitsi sitä oli kesteistä annettu tieto eversti Dufvalle, ja vanha vahtimestari Delin, joka oli ollut mukana kaikissa kihlajaisissa, häissä ja ristiäisissä Blumin perheessä, oli pyydetty avuksi. Erityistä ruuanlaittajaa ei tarvittu, sillä mamsseli Gistren, talon vanha keittäjätär, oli ainoa, joka voi tyydyttää Blumin perheen vaatimukset siinä suhteessa. Muuten olivat Blumien mielestä heidän vaatimuksensa ruuanlaiton suhteen aivan yhtä erinomaiset kuin heidän järjestyksen- ja velvollisuudentuntonsa, ja he hymyilivät sääliväisesti, jos joku uskalsi lausua poikkeavia mielipiteitä ruuanlaitosta ja tarjoilusta.
Jos Lisbet Hjort olisi kuvaillut, miltä herra ja rouva Blum näyttivät, kun he tuossa viiden aikaan, rouva puettuna pitsimyssyyn ja kallisarvoiseen silkkileninkiin, herralla ritarimerkki rinnassa, istuivat komeassa kodissaan odottaen vieraitaan ja silloin tällöin luoden silmäyksen katettuun pöytään, joka notkui hopean ja kalliiden pöytäliinojen painon alla, olisi hän sanonut: "Nyt he aikovat 'arkebuseerata' meidät kaikki;" se oli sananparsi, jota he mielellään käyttivät, ja joka käsittämättömistä syistä oli heidän perhekielessään pantu merkitsemään suurta "nolausta". Herra ja rouva Blum tunsivat kyllä joitakin ylpeyden tapaisia tunteita; heidän mielestään oli sopivaa, että Eugenin morsian heti alun pitäen oppi ymmärtämään eroituksen hänen ja Eugenin yhteiskunnallisen aseman välillä.
Hjortin herrasväki ei, ihme kyllä, myöhästynyt minuuttiakaan. Kunnioitus, jota kaikki tunsivat Blumin perhettä kohtaan, vaikutti heininkin jo kaukaa ja sai heidät laittautumaan valmiiksi ajoissa. Rouva Blum tervehti juhlallisesti ja kohteliaasti poikansa tulevia appivanhempia, ja rouva Hjort vastasi hänen tervehdykseensä samalla tavalla, taivuttaen hänkin päätään yhtä sievästi ja lausuen hänkin yhtä jäykästi ja väkinäisesti toivomuksen, että molemmat nuoret tulisivat onnellisiksi ja että perheiden välille syntyisi hyvä ystävyys. Rouva Hjort matki aivan tietämättään rouva Blumin ylhäistä käytöstapaa, niin että tytöt, jotka seisoivat hänen takanaan, olivat vähällä purskahtaa hyvin sopimattomaan nauruun.
Eugen oli tullut vähää ennen kuin hänen morsiamensa. Doran mielestä oli hänen tervehdyksessään, kun hän kohteliaasti kumartaen puristi hänen kättään, jotain Blumilaisen alentuvaa, ja hän oli vähällä purskahtaa itkuun. Mutta kun esittelyt ja tervehdykset olivat ohi ja Eugen ja Dora saivat taas vapaasti puhella toistensa kanssa, oli hän jälleen yhtä hellä ja rakastavainen kuin ennenkin. Dora olikin tänään erittäin suloinen; hänellä oli puku, joka sopi hänelle erittäin hyvin, ja sekin lisäsi osaltaan Eugenin mieltymystä häneen.
Rouva Hjortille oli osoitettu paikka sohvassa, ja hän istui siinä suorana ja kauniina kuin mikäkin koristuskapine. Tuontuostakin tuli joku rouvista puhelemaan hänen kanssaan, ja molemmat olivat silloin sen näköisiä, kuin olisivat he täyttäneet raskasta velvollisuutta.