"Sinulla on vilkas mielikuvitus, Lisbet", sanoi Eugen nauraen. Samalla hän tunsi jonkinmoista mielipahaa Lisbetin viime sanojen johdosta. Tekikö hän todellakin sellaisen vaikutuksen nuoriin tyttöihin? Sitä hän ei olisi uskonut…
"Ei, mutta nyt pitää Truda Viden laulaa, ennenkuin tuli sammuu!" huudahti Lisbet. "Tartu kitaraasi ja laula, Doraseni!"
Dora katsahti nopeasti Eugeniin, ikäänkuin kysyäkseen, tahtoiko hänkin, että hän laulaisi. Eugen ei vastannut, puristi vain hänen kättään ja loi häneen hellän silmäyksen. Eikö hän sitten tiennyt, että hän, Eugen, ei rakastanut mitään maailmassa niin kuin hänen lauluaan — eikö hän tiennyt, että sillä juuri hän oli valloittanut hänen sydämensä?
Dora otti kitaran seinältä, istuutui pöydälle, kuten hänen oli tapana tehdä laulaessaan, viritti kitaransa, näpähytteli sitä hieman ja alkoi laulaa. Hänen päänsä oli taaksepäin taivutettuna ja hänen kirkkaat silmänsä näyttivät katsovan kauas etäisyyteen. Hän lauloi heleällä, värisevällä äänellä, ja hänen laulunsa oli kuin kirkkaitten, läpinäkyvien aaltojen hiljaista loisketta. Niin, Truda Vide oli kansanlaulu… Oli kuin hän olisi laulanut oman sydämensä laulua … tahi luonnon laulua … kevään kaihoa ja surumielisyyttä … metsien ja niittyjen unelmia… Eugen ei ollut koskaan kuullut mitään, joka olisi tenhonnut häntä niinkuin Doran laulu… Kirkkaina ja hopeanhohtavina kuin kuun säteet tunkeusivat nämä säveleet hänen sydämeensä … kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja sanomaton onnen ja tuskan tunne täytti hänen sydämensä. Kaikki tuntui hänestä samalla kertaa niin suurelta ja laajalta ja avaralta … ja hänen rakkautensa, hänen onnensa ja uskonsa oli rajaton … ja kuitenkin oli hänen rinnassaan ahdistava tunne, tuntui kuin aika ja paikka olisivat tahtoneet tukahduttaa hänet, litistää hänet kokoon…
"Laula minun lempilauluni!" huudahti Lisbet, kun Dora vähäksi aikaa vaikeni.
Dora näpähytteli kitaran kieliä ja alkoi laulaa, ja hänen äänessään oli entistään vieläkin sydämellisempi kaiku:
"Tu me demandes, Marie,
Si l'amour est trompeur,
Si plus d'un fois dans la vie
On peut donner son coeur?
Non, non, mon ange,
Jamais l'amour ne change —
L'amour d'un jour
Ce n'est pas de l'amour!"
Hän äänsi ranskaa huonosti ja väärällä äänenpainolla. Se olisi muussa tapauksessa häirinnyt Eugenia, mutta nyt ei hän sitä huomannutkaan, niin ihmeellisen liikuttava oli hänestä tuo vieno, kainon sydämellinen laulu. Laulaessaan viimeistä säettä: jamais l'amour ne change, katsoi Dora koko ajan kihlattuunsa, kasvoilla ilme, jota tämä ei voinut koskaan unohtaa. Hän ei enää epäillyt Doran rakkautta, hän tunsi taas riemuitsevan äänen sisässään kuiskaavan: "Ole onnellinen, sillä sinä rakastat ja olet rakastettu!"
Dora oli hetkisen hiljaa, sitten hän alkoi hapuillen soitella vienoja säveliä, siirtyi vähitellen pois haaveksivan hämärästä tunnelmasta, jonka oli äsken loihtinut esiin, helähytti muutamia iloisia, reippaita sointuja ja rupesi äkkiä soittamaan iloista tanssisäveltä.
Sanomattomaksi hämmästyksekseen näki Eugen Lisbetin samassa ponnahtavan ylös lattialta ja alkavan tanssia. Tuli uunissa oli nyt palanut loppuun, huonetta valaisi ainoastaan hehkuvan hiiloksen punertava kajastus, ja sen valossa näytti tuon nuoren tytön tanssi omituisen hurjalta. Lisbetin liikkeissä ei ollut suloa, mutta niissä oli intohimoa ja notkeutta.