"Rakas poikani", sanoi rouva Hjort, levittäen kätensä syleilläkseen Eugenia, "Dora on nyt viimeistä iltaa vanhassa kodissaan … huomenna te teette ikuisen liiton keskenänne… Tahdon senvuoksi antaa sinulle siunaukseni … ja … antaa sinun oikein tuntea, että nyt … että tästälähin pidän sinua omana poikanani."
Eugen ei ollut erityisen ihastunut, kun rouva Hjort syleili häntä; mutta hän vastasi kylmän kohteliaasti, että hän kyllä kihlauksestaan asti oli pitänyt itseään appivanhempiensa poikana.
"Istu", sanoi rouva Hjort, siirtäen syrjään muutamia vaatekappaleita sohvalta, "tahdon puhua sinulle muutaman sanan rakkaasta Dorastani."
Eugenia puistatti, kun hän näki sohvalla viruneet vaatteet, ja hän istuutui yhtä vastahakoisesti kuin äsken oli antanut syleillä itseään.
"Rakas Eugen", alkoi rouva Hjort juhlallisesti, vaikka vähän hämillään, "tiedän kyllä, että hartain halusi on tehdä Dorani onnelliseksi… Mutta ehkä sinun tarvitsee vähän lähemmin oppia tuntemaan … hänen luonnettaan ja ominaisuuksiaan … hänellä on, kuten meillä kaikilla … muutamia ominaisuuksia… Hänen herkkätuntoisuutensa, näetkös … tarvitsee niin vähän … jalo hevonen tuntee heti kannukset…"
Eugen vei käden suunsa eteen ja kierteli huolellisesti viiksiään, salatakseen hymynsä.
"Voin vakuuttaa, että en ole koskaan aikonut käyttää Doraa ratsuhevosena", sanoi hän. "Ja jos jatkamme tuota kummallista vertausta, on kai pikemminkin minun asiani kantaa häntä."
"Niin kyllä — tietysti, tietysti … mutta … äidin tunteet … ymmärrät tietysti häntä, kun itsekin olet niin hyvä poika."
Eugenin mielestä oli loppulause sekava, mutta hän kumarsi kuitenkin myöntymyksen merkiksi.
"Ymmärräthän … hän on niin nuori … tuskin yhdeksäätoista täyttänyt … suojele häntä … varjele … hän on niin kehittymätön … hän on viaton kuin vastasyntynyt lapsi… Jos hän ei ole täydellinen … jos sattuu jotain huolimattomuutta … niin älä ole ankara… Olemme antaneet hänelle parhaimman kasvatuksen … mutta, kuten sanottu, hän on niin nuori…"