"Lupaan tehdä kaiken minkä voin, saattaakseni Doran onnelliseksi", sanoi Eugen vakavasti.
"Minä uskon sen, uskon sen — kiitos, rakas Eugen. Uskallan myöskin sanoa, että nyt annan sinun haltuusi puhtaan liljan…"
"Kyllä, rakas anoppi", keskeytti Eugen kärsimättömänä, nousten sohvalta, "lupaan pitää hyvää huolta Dorasta, olipa hän sitten lilja tai ratsuhevonen. Vilpitön toivoni ja hartain haluni todella on, että voisin tehdä vaimoni onnelliseksi."
Nämä Eugenin vakavat sanat tekivät niin syvän vaikutuksen rouva Hjortiin, että hän puhkesi itkuun, sanoi Eugenia "pojakseen" ja tahtoi uudestaan syleillä häntä. Mutta Eugen arveli nyt jo tarpeeksi rauhoittaneensa rouva Hjortin äidillistä levottomuutta, hän vetäytyi varovasti pois ja meni morsiamensa luo…
Seuraava päivä — Eugenin ja Doran hääpäivä — alkoi onnellisin entein. Aamulla tosin hiukan satoi, mutta sitten tuli kirkas auringonpaiste. Kaikki juhlamenot onnistuivat, kaikki tapahtui määrätyllä kellonlyönnillä — Blumeille se oli luonnollista, mutta Hjorteihin nähden sitä voi pitää harvinaisen hyvänä enteenä. Dora oli hyvin sievä hääpuvussaan; ei mikään mielenliikutus rumentanut hänen hienoa hipiäänsä, ja hänen siniset silmänsä loistivat kuin lapsen, joka on saanut paljon joululahjoja. Eugen oli kalpea ja liikutettu; hän oli vanhempi ja vakavampi kuin Dora, ja tunsi senvuoksi kaikki paljon syvemmin. Doran ajatukset ja tunteet olivat yhtenä ainoana kevätriemuna, mutta Eugenin koko olemus keskittyi vakavaan päätökseen: koettaa suojella ja tehdä onnelliseksi tuo nuori, kokematon olento, joka tällä hetkellä uskottiin hänen huomaansa.
IX.
Lokakuun aurinko paistoi komeaan ruokasaliin, missä asessori Blum oli syönyt aamiaista, ennenkuin hän, lausuttuaan pitkät ja hellät hyvästit nuorelle vaimolleen, lähti virastoonsa. Aamiaispöydältä, jolla hieno pöytäkalusto komeili, ei ruokia vielä oltu korjattu pois; rouva oli juuri asettamassa leipäkoria ja sokeriastiaa kaappiin, ja hän teki sen hitain, arvokkain liikkein, ikäänkuin nauttien siitä, että sai pidellä käsissään niin kauniita esineitä.
Täytettyään nämä emännän velvollisuudet hän alkoi lauleskellen kulkea ympäri huoneissaan, nosti ylös ikkunaverhoa, joka riippui liian alhaalla, siirteli kirjoja sohvapöydällä, ja katseli hyväillen kallisarvoisia taide-esineitä, jotka koristivat salia. Sillävälin hänen kasvojaan kirkasti hymy, joka oli yhtä valoisa kuin auringon säteet, jotka lankesivat ikkunan edessä oleville kasveille.
Äkkiä hän näki oman kuvansa peilissä sohvan yläpuolella. Hän oli puettu vaaleansiniseen, pitseillä koristettuun aamupukuun, ja kun hänen omat, kiharan tukan ympäröimät kasvonsa ja säteilevät silmänsä hymyilivät hänelle peilistä, nauroi hän ihastuksesta ja pyörähteli parisen kertaa ympäri, tarkastellen miellyttävää kuvaansa joka puolelta.
"Miten on mahdollista", ajatteli hän, "että ihminen voi olla niin onnellinen kuin minä olen?… Onko elämässä todellakin suruja … olen unohtanut sen —- kaikki on minusta pelkkää onnea ja rakkautta…"