Hän pani kätensä ristiin niskan taakse ja seisoi hetkisen silmät puoleksi ummessa. Huulilla väreili hymy. "Jumalani, miten ihanaa on olla nuori ja kaunis ja rakastettu!" ajatteli hän.
Sitten hän naurahti jälleen ja katseli ympärilleen huoneessa, jonka Eugen oli järjestänyt hienolla taiteellisella aistilla, niin että värit ja viivat sulautuivat yhteen kokonaisuudeksi, joka antoi syvän ilon ja rauhan tunteen.
"Kaikki tämä on minun!" huudahti hän lapsellisesti ja ojensi kätensä, ikäänkuin syleilläksensä koko huonetta. "Ja täällä saan elää jok'ainoan hetken yhdessä rakkaan Eugenini kanssa … täällä minä odotan häntä kotiin työstä … juoksen häntä vastaan ja suljen hänet syliini… Hän on minun … minun omani … minun mieheni … minä järjestän kodin hänelle … minä…"
Ja hän vajosi sohvalle, nojasi päänsä käteensä ja vaipui suloisiin unelmiin. —
Hän heräsi hätkähtäen unelmistaan kun uusi palvelija — vanha Visa oli saanut eron ja eläkkeen — tuli sisään ja ärsyttävän ivallisella äänellä kysyi, mitä rouva aikoi määrätä päivälliseksi.
Dora ja Eugen olivat ensimäistä päivää häitten jälkeen kahden kotona; tätä ennen he olivat syöneet päivällistä kaikkien sukulaisten luona. Nyt tuli Doran itse tarttua talouden ohjiin, ja sen hän oli tänä hetkenä kokonaan unohtanut.
Ensimäinen päivällinen kahdenkesken Eugenin kanssa! Nyt piti laittaa hienointa ja parasta mitä hän tiesi. Hän purskahti äkkiä niin iloiseen nauruun, että Sofia neitsyt ihmetellen katsoi häntä; hänen mieleensä johtuivat hänen lapsuutensa lempiruuat, jotka hän kerran juhlahetkenä, ukko Pennin ollessa hyvissä varoissa, oli saanut määrätä: "maksakakkua, mustikkasoppaa ja jäätelöä." Sitä ruokalistaa ei Eugen varmaankaan hyväksyisi. Ei, nyt tuli laittaa jotain oikein hienoa.
"Ehkä laitamme chateaubriandia?" ehdotti hän. Se oli parasta, mitä hän tällä hetkellä tiesi.
Sofia näytti hieman pilkalliselta. "Mutta sehän on aamiaisruokaa", vastasi hän.
"Sitä meillä oli usein sunnuntaina päivälliseksi", sanoi Dora lapsellisesti, "se on niin hyvää!"