Samassa avasi Eugen oven oman huoneensa ja etehisen välillä.
"Dora, mitä sinä ajattelet?" sanoi hän ankarimmalla äänellään, rypistäen kulmakarvojaan, "lopeta heti puhelusi. Sinulla ei ole enää kuin kaksikymmentä minuuttia pukeutumiseesi…"
"Enemmän paha!" huusi Dora nauraen puhelimen torveen, "aivan varmasti paha … nyt minulla ei ole enää aikaa, hyvästi nyt … ei, ei — minulla ei ole aikaa … hyvästi … sano terveisiä vanhoille ja nuorille!…"
Hän syöksyi sänkykamariin, varmasti päättäen tulla valmiiksi ajoissa. Mutta kun Lisbetin virkistävä puhelu oli lakannut, tunsi hän itsensä taas niin uniseksi ja väsyneeksi, että ei voinut muuta kuin haukotella kerran toisensa perästä. "Lepään viisi minuuttia", ajatteli hän, heittäytyi sohvalle kello kädessä ja nukkui heti. Ja huolimatta siitä erinomaisesta varovaisuustoimenpiteestä, että hän nukkui kello kädessä, nukkui hän sikeästi vielä silloinkin, kun Eugen hetkisen perästä valmiiksi puettuna tuli häntä noutamaan.
Dora oli vähällä pyörtyä säikähdyksestä, kun hän avatessaan silmänsä näki Eugenin seisovan sohvan ääressä ja katselevan häntä. Hänestä tuntui, että Eugenin koko hieno, moitteeton olemus, hänen napitettu pitkätakkinsa, hyvin hoidetut kätensä, hienot viiksensä olivat täynnä moitetta hänen pörröistä tukkaansa ja huolimatonta pukuansa kohtaan.
"Oo, miten hirveätä … rakas Eugen … anna anteeksi… olin niin uninen … nukuin…"
"Siltä näyttää", vastasi Eugen kylmän tyynesti, "valitsit hiukan sopimattoman hetken, mutta sitä ei voi enää auttaa. Soitan nyt, että sinä et voi tulla, ja menen yksin."
"Ei, hyvä, rakas Eugen — älä ole vihainen minulle … olen heti valmis…"
Ja hän haki hätäisesti sukkia ja hameita ja shaaleja, saamatta aikaan muuta kuin entistä suuremman sekasorron.
"Et ehdi enää", sanoi Eugen samalla kylmällä äänensävyllä kuin äsken, "meidän perheessämme ei ole tapana tulla liian myöhään päivällisille. Toisen kerran tahdot kenties noudattaa meidän tapojamme…"