"Mistäkö ne tulevat?" vastasi hän ihmetellen, silmät suurina, "sydämeni syvimmästä … siitä, joka on oikein omaa itseäni… Oikeastaan en olekaan oikein 'oma itseni' muulloin kuin laulaessani."
Hänen kasvonsa saivat vakavamman ilmeen ja hän jäi uneksien katsomaan eteensä.
"Mitä näkee hän silloin, kun hänen kasvonsa saavat tuollaisen ilmeen?" ajatteli Eugen. Ja tuskan tunne vihlaisi äkkiä hänen sydäntään, karkoittaen sieltä onnen tunteen.
Dora oli enimmäkseen terve, mutta häntä vaivasi usein väsymys, jota vastaan hän ei yrittänytkään taistella. Hänestä oli hauskinta maata sohvallaan, ja kun hänen piti lähteä ulos, ajoi hän mieluimmin mukavissa vaunuissa tai käveli hitaasti, nojaten Eugenin käsivarteen. Se oli hänestä intresanttia ja hauskaa; muuten oli hänestä kaikki tähän aikaan hauskaa, yksinpä pahoinvointikin.
Eugenia huolestutti, kun Dora lopulta ei tahtonut liikkua juuri ollenkaan. Hän koetti kaikilla mahdollisilla keinoilla houkutella häntä ulos, hän neuvotteli lääkärin ja äitinsä kanssa, mutta turhaan. Rouva Blum, joka, huolimatta vanhoillisuudestaan muilla aloilla, oli omistanut koko nykyaikaisen terveydenhoito-opin, piti tieteellisiä esitelmiä Doralle, varoitti häntä, puhui ilman ja liikunnon vaikutuksesta j.n.e.
"Mutta kun minua niin väsyttää", sanoi Dora valittaen.
Rouva Blum hymyili happamasti. Hän ei pitänyt siitä, että ihmiset valittavat väsymystä tai sairautta; hän vaati muilta samanlaista stoalaisuutta kärsimyksissä kuin itseltäänkin. Ja hän kertoi, miten sairas hän raskautensa aikana aina oli ollut, mutta miten hän kuitenkin oli pysynyt pystyssä, eikä ollut koskaan laiminlyönyt pienintäkään pikkuseikkaa taloudestaan; hän puhui paiseista rinnassa, veritulpista j.n.e. kunnes Dora parka kauhusta aivan kalpeni ja änkytti: "Äiti kulta, älä puhu enää…"
"Siinä sen näet", vastasi rouva Blum etevämmän säälillä, "sinä et voi kuulla puhuttavan siitä, mitä minun suurten taloushuolieni ohella täytyi kärsiä, valittamatta, voimatta puhua siitä kenellekään. Mutta minä kestin sen … sen voi aina kestää … meidän naisten täytyy oppia kärsimään, voittamaan itsemme… Ja mitä enemmän jaksamme kärsiä, sitä lujemmiksi tulemme. Koeta siis, rakas pikku Dora, voittaa väsymykseni … älä välitä siitä, hoida kotiasi kuten tavallisesti … käy kävelemässä … ole niin kuin olisit terve."
"Tahdon koettaa…" vastasi Dora.
Mutta kun rouva Hjort sitten tuli hänen luokseen, kertoi hän valittaen kaikista määräyksistä, joita anoppi oli antanut hänelle.