Kalmankalpeana hoiperteli hän takaisin sohvalle, vaipui alas ja peitti kasvonsa käsiinsä. Oi Jumala, Jumala … oliko tuo kaunis satu nyt jo loppunut … eikö hän koskaan enää saisi nähdä noita iloisia, ystävällisiä kasvoja … kuulla tuota laulua, joka oli tenhonnut hänet niinkuin kevät ja elämä ihmisen tenhoavat … jäisikö koti nyt tyhjäksi … pimeäksi … äänettömäksi… Ja hänestä tuntui, että jokainen ankara sana, jonka hän oli lausunut, oli tulikirjaimilla painettuna hänen silmiensä edessä…
Hetkisen perästä kuuli hän askelia salista … rouva Blum tuli ilmoittamaan…
"Minun täytyy rohkaista itseni", ajatteli hän ja nousi seisomaan.
Askeleet lähenivät nopeasti, ovi avautui, ja kynnyksellä seisoi rouva
Blum, ilosta säteilevin kasvoin.
"Tule — tule!" huusi hän, ojentaen kätensä poikaansa kohti.
"Dora … Dora … eikö hän ole … kuollut", änkytti Eugen kuin unissaan.
"Dorako kuollut? Hän ei ole koskaan elänyt rikkaampaa elämää kuin nyt…"
"Mutta äskeinen huuto?" kuiskasi Eugen ja pyyhkäisi otsaansa.
Rouva Blum nauroi melkein vallattomasti.
"Niin huutaa jokainen nainen sinä hetkenä kun lapsi syntyy. Se on aivan luonnollinen asia. Kaikki on mennyt niin hyvin… Dora on ollut niin kärsivällinen ja järkevä … oikein kärsivällinen ja järkevä."